Mitä nyt taas

lapsiterapeutit

31.12.2015 - 13:03 / KuningatarAlkoholi.

20 vastausta - “lapsiterapeutit”

BonaFide Kirjoittaa:
31.12.2015 - 14:38

Kuulostaa hyvin tutulta. Osasit jälleen sanoittaa ja kuvittaa reaktiota meissä ja minussa osuvasti. Nimenomaan se lapsen hätä uudelleensyntyy niissä tilanteissa, kun minua vanhempi ihminen, kenties jopa auktoriteettiasemassa oleva ihminen, tukeutuu, ilmaisee hätäänsä tai ihan vaan puhuu omista ongelmistaan. Lapsi sisälläni pelästyy, että jälleen se kaikki vastuu hänestä ja tulevasta isketään minun niskaan. Anoppilassa huomaan tällaisen reaktion erityisesti syntyvän. Lapsi sisälläni ei haluaisi kuulla heidän mitään ongelmia, koska pelkää, että taas se sama rumba alkaa. Terapeutistanikaan en pysty kuulemaan mitään, suljen ihan konkreettisesti silmät ja korvat, jos hän ilmaisee sivulauseessakin vain jotain puutteellisuutta omasta itsestään/elämästään. Kiitos blogistasi kuluneen vuoden ajalta, blogisi on arvokas.

.KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
31.12.2015 - 18:22

@BonaFide: Niinpä! Itse haluaisin olla ystäville paremmin tukena kun he ilmaisevat pahaa oloaan, mutta välillä menen ihan lukkoon. Se ei ole toki heidän ongelmansa, vaan minun, ja yritän oppia siitä pois pikkuhiljaa..

Kiitos BonaFide kun jätät aina niin kilttejä kommentteja<3 Kaikkea hyvää sinulle :)

Mai Kirjoittaa:
31.12.2015 - 20:48

Tuttua kans täällä. Mutta se ei ole sen ihmisen pahasta olosta tehny yhtään vähäisempää vaikka se on meille sitä humalapäissään selittänytkin. Josku sillä ei oo ollu ketää muuta ku se lapsi kelle puhua, vaikka se onkin ollut vahingollista.
Mulle tulee nykyään vieraatkin ihmiset selittämään ongelmiaan. Syytä en tiedä muuta kuin että mulle on kuulema helppo puhua. Aijaa. Ja sit ne ihmettelee samalla miks en itse kerro koskaan itsestäni mitään.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
1.01.2016 - 11:18

@Mai: Joo, tällä en toki halunnut vähätellä mt-ongelmaisen/alkoholistin kärsimystä. Kerronhan nää kaikki jutut (tietenkin) aina omasta näkökulmastani.

Susta on kai tullut hyvä kuuntelija? :D Mulle on ainakin sanottu noin. Kuuntelen kyl muiden ongelmia mut en tietenkään kerro ikinä omistani, hm..

kjjo Kirjoittaa:
1.01.2016 - 11:39

Niukka piirtäminen jossa kehonkieli puhuu osan, todistaa taas arvonsa.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
2.01.2016 - 12:04

@kjjo: hienoa että viesti välittyy, thankjuu~

mn Kirjoittaa:
1.01.2016 - 16:35

Oi, pakko kommentoida jälleen. Kuvitit taas niin hyvin sen, mitä ihan liian moni lapsi joutuu tekemään. :(
Mäkin toimin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, oikeastaan täydelliseen aikuisuudessa tapahtuneeseen välirikkon saakka, äitini terapeuttina ja ”huoltajana”.

Siinä se tilitti mulle miten kaikki on paskaa, miten isä on paskaa, tekee näin ja noin ja on tällainen ja sellainen ja että pitäisikö erota. Että taas se hakkasi menemään ja on pelottava lapsille, pitäiskö lähteä suhteesta. Äiti itki ja minä pidin kannattelin sitä sylissäni. Aikuista ihmistä! En ymmärtänyt 10-vuotiaana, miksi äiti ei lähtenyt. Enkä ymmärrä kyllä yli 10 vuotta myöhemminkään. Eroavaisuus nykyisyyteen on vain se, että en enää kuu(nte)le niitä juttuja. Onneksi.

Mut tunnistan myös itsessäni tosi hyvin ton, etten jotenkin ”kestä” sitä jos joku kertoo itsestään ja pahasta olostaan jotain. (Kaikkein läheisimmät kaverit yms on eri juttu, ainakin yleensä.) Tajusin suhtautumistapani vasta tänä syksynä; että kun joku kertoo minulle jotain vaikka mt-ongelmistaan, minä jollain tavalla väistän ja pakenen aina. Tämä sarjakuva herätti taas ymmärryksen siitä. :) Asuin kerran väliaikaisesti ihmisen kanssa, josta ajattelin pitkään, ettei sillä ole kaikki kunnossa. Kaikki meni hyvin niin kauan, kunnes se kertoi oma-aloitteisesti ongelmistaan. Siinä kohtaa sävähdin ja tiedostamattani ahdistuin niin hirveästi että aloin tavallaan välttelemään sitä. Kun myöhemmin ei tarvinnut enää kohdata häntä, ahdistus helpottui vähäsen. En jotenkin pysty kannattelemaan sitä tunnetta, kun samaan aikaan tuntee että täytyy pystyä auttamaan, ja kuitenkin haluaa vain juosta ja lujaa jonnekin, jossa mikään ei ole huonosti.

Heh joo tällaisia ajatuksia tällä erää:–D Hyvää uutta vuotta! <3

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
3.01.2016 - 0:06

@mn: Voih :( Se on niin raskas vastuu pienelle ihmiselle! Että lapsen pitäisi muka toimia vanhempana vanhemmalleen, huhhuh. Ja miten se kaikki sitten vuotaa tuonne aikuisuuteen..’väistän ja pakenen’-just näin! Vetäydyn kokonaan, en halua kuullakkaan koko asiasta. Kuulostipa tutulta tuo mitä kerroit ihmisestä, joka lopulta avautui sinulle ja säikähdit. Itse pelkään tuollaisia ihmisiä (joo ei sais, mutta pelkään kuitenkin). Pelkään ongelmia ja konflikteja ja mt-ongelmia. Ne osuu liian lähelle.

Oli kiva taas lukea ajatuksiasi :D Oikein hyvää uutta vuotta sinullekin<33

Vili Kirjoittaa:
1.01.2016 - 21:59

Tutulta kuullostaa täälläkin, äidistä pidin huolta aika pitkään. En tiiä oliko se parempi vai pahempi, etten päässyt olemaan äidin arjessa paremmin läsnä kuin vasta melkein aikusena. Mutta kyllä äidistä silti sitä ennen kanto paljon huolta, kun se ei jaksanut niinä viikonloppuina kun olin siellä niin mun kanssa olla tai tehdä mitään ja oli tosi masentunu. Eikä ne reissut avo-osastolle ollu helppoja koskaan.. En oo osannu vielä olla katkera niistä, mutta kyllähän se jäljet jätti muhun. Onneks äiti voi jo paljon paremmin nykyään, joten mun ei tartte samalla tavalla enää huolehtia sen perään.. Tsemppiä taas sulle ja hyvää ja parempaa uutta vuotta!

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
3.01.2016 - 0:11

@Vili: Tuo on niin ikävää. Ei ihme jos se on jättänyt arvet. Sankarilapsi! Ihanaa, että äitisi voi nykyään paremmin, aivan upeaa :D Paljon tsemppiä ja haleja hänelle, ja sinulle myös! Hyvää uutta vuotta<3

ThaNicky Kirjoittaa:
3.01.2016 - 20:28

Olen seurannut jo vuoden verran blogiasi ja tätä on mukava seurata. Jos tästä aiheesta nyt voi jollain aspektilla mukavan saadakaan! Osaat muotoilla asiat hyvin, lyhyesti sekä ytimekkäästi. Paljon voin samaistua omasta lapsuudestani, vaikka sinulla vaikuttanee olleen väkivallan suhteen rauhallisempaa kuin minun lapsuudessani. Mutta tämä merkintä kyllä vaikutti, sillä olen huomannut itsessäni sen, että toisten ihmisten itku saa kyllä minut aivan tolaltaan ja vetäytymään pois. Lapsuudessa kuin itku tarkoitti vain ja aina jotakin todella pahaa, ei siihen oikein osaa suhtautua vieläkään. Parisuhteessa asia on myös vähän hankala, kun yrittää olla toiselle tukena ja itse siinä vetää hyy-hengityksiä, kun olo on tukala :D Onneksi on kumppani, joka ymmärtää ja tietää. Mutta kaikesta huolimatta odottelen aina mielenkiinnolla seuraavaa merkintää :) Mukavaa alkanutta vuotta sinulle!

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
6.01.2016 - 14:29

@ThaNicky: Haha no mä tykkäään ajatella et tää blogi on ihan ’mukava’ :’D Näen sen toki vähän eri perspektiivistä kuin lukija. Oon mielestäni positiivisempi tyyppi kuin tää blogi antaa ymmärtää. Mut niin, on äärettömän hienoa saada näin kivaa palautetta, vieläpä toiselta sarjisbloggaajalta. Kiitos!

Ikävää, että sullakin on ollut vaikea lapsuus. Aina kummastelen, kun bloggaaja jota olen seurannut kauan ja joka ei ole puhunut näistä ’pimeistä’ asioista blogissaan tulee kommentoimaan ja kertoo kokeneensa samaa. Se on vaan niin hassua? (tai surullista pikemminkin) Kaikilla vaikuttaa olevan asiat hyvin ja homma hallussa, mutta oikeasti niin moni on perheväkivallan/päihderiippuvuuden satuttama. Hienoa, että sinulla on kumppani joka ymmärtää. Rakkaiden ihmisten tuki on korvaamaton apu toipumisessa. Tsempiä ja haleja teille molemmille!

Moonikki Kirjoittaa:
7.01.2016 - 19:48

Mahtava blogi, ja osuvia sarjakuvia.
Törmäsin blogiisi kun etin hoitopaikkaa äidilleni, joka jäi juuri nyt yksin asumaan kun nuorin sisaruksista muutti pois. Omalla äidilläni on ollut alkoholiongelma yhdessä isän kanssa koko elämäni, eli 23 vuotta. Ero tuli heille jo pienenä ja isäni raitistui muutama vuosi sitten, mutta äidille määrättiin lääkkeet vakavaan masennukseen ja ryyppääminen jatkuu. Omalla äidilläni on usein hallusinaatioita ja väkivaltaisuutta, eniten kuitenkin pelottaa että sammuu johonkin hankeen kuoliaaksi tai polttaa talonsa ja itsensä siinä mukana. Itse asun äidin kanssa samalla paikkakunnalla joten olen kova murehtimaan missä äiti menee (ajelen oman ja hänen asuntonsa väliä, koska äidillä on tapana kadota päiviksi/viikoiksi ja kadottaa kaikki omaisuutensa).
Itse en ole hakenut apua ahdistukseeni tai masennukseen, sillä tämä on alkanut tuntua jo ”normaalilta” ja ettei minulla oikeasti ole mitään hätää. No, tämä kuvasti parhaiten :D http://kuningataralkoholi.sarjakuvablogit.com/2013/10/14/mikset-sa-vaan-mee-terapiaan/#comments
(okei, kerran kaksi kävin psykologilla joka olisi halunnut tavata 2 kertaa viikossa, mutta mua ajatus ahdisti liikaa niin jätin menemättä.)

Kiitos tästä blogista, jään seuraamaan täältä omasta synkkyydestäni! Koita pärjätä! <3

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
9.01.2016 - 11:26

@Moonikki: Todella ikävä tilanne teillä. Paljon voimia perheellesi! Kuinka kamalan vaikeaa on yrittää elää omaa elämää, kun koko ajan pitää kantaa huolta ja pelätä vanhemman puolesta. Toivottavasti hyvä hoitopaikka löytyy!

Itselläni on edelleen tuo sama ongelma; kaikki tuntuu niin normaalilta että en tunne tarvitsevani apua. Ahdistukseni on onneksi helpottanut sen jälkeen kun muutin omilleni eikä tarvinnut koko ajan murehtia äitiä (poissa silmistä, poissa mielestä, eikö?) Toivottavasti sinullakin helpottaa pian.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä! Onpa mukavaa saada uusi lukija :)

Piia Kirjoittaa:
7.01.2016 - 22:18

Kuvaat niin hyvin vanhemman ja lapsen roolin kääntymistä päälaelleen! Minä olen päätynyt enemmänkin äidin taloudelliseksi tukijaksi kuin terapeutiksi, mutta samankaltaisesta ilmiöstä on siinäkin kyse. Kun on lapsena pitänyt ottaa jo vastuuta, on siinä se hyvä puoli, että osaan kyseenalaistaa auktoriteetteja. On jo lapsesta lähtien kokemus, että arvostettukin ihminen voi olla väärässä tai ei toimi oikein. Mutta vastuunotosta jää helposti sellainen rooli, että ei osaa olla ottamatta vastuuta sitten aina ja joka paikassa. Ja vastuita sitten kertyy… Ehkä iän mukana osaan tunnistaa tämän paremmin ja toimia joskus toisin. :)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
9.01.2016 - 11:29

@Piia: Hyvä pointti! Itse suorastaan vihaan auktoriteetteja, haha :D Mut tosiaan, olen myös tuollainen kauhea kontrollifriikki jo ottaa vastuuta joka paikassa. Siitä haluaisin kyllä eroon ennen kuin kulun puhki! Ehkä iän mukana tosiaan :)

Amalia Kirjoittaa:
9.01.2016 - 23:40

Hei !

Oon niin kiitollinen taas kerran tän blogin olemassaolosta ja kaikista ihanista kommentoijista. Autatte niin paljon käsittelemään omia äidistä johtuvia ongelmia, niitä etenkin mitä en hahmota tai huomaa itse.

Mun äidin masennus ja lannistuneisuus aiheutti mussa terapeuttikompleksin, päädyn etsimään ainoastaan sellasia ystävyyssuhteita, joissa toinen on ongelmissa ja itse keskitän kaikkeni sen auttamiseen. Se on ainoa miten osaan olla, helvetin kuluttavaa mutta ’turvallista’…
Haha saapa nähdä kuinka monta vuotta terapiaa menee että tästä kaikesta pääsee, sinne pääsyä odotellessa.

Valoisaa vuotta 2016 teille kaikille <3

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
10.01.2016 - 18:14

@Amalia: Miten hienoa, että saat tästä niin paljon irti! Tosiaan, lukijat esittävät tällä vallan oivia näkökulmia. Terapeuttista ja mieltä avartavaa. Voi todeta, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa :)

Oikein hyvää alkanutta vuotta sinullekin, Amalia! Tsemppiä<3

tuuti Kirjoittaa:
23.03.2016 - 2:04

Vanhempi postaus, mutta kommentoinpa kuitenkin. Mulla on äidin kanssa hyvin samanlaisia kokemuksia: keskustelut äidin kanssa menee aina niin, että äiti on se joka puhuu ja mä kuuntelen. Se saattaa tavan vuoksi kysäistä kuulumisia, mutta ennen kuin ehdin kunnolla vastata, se alkaa vyöryttää mun niskaan ihan kaiken. Sillä on myös tosi inhottava tapa mustamaalata ja manipuloida ihmisiä toisiaan vastaan. Se ei myöskään koskaan osaa puhua meidän isästä asiallisesti, vaikka erosta on jo parikymmentä vuotta. Kaikki paha on isän syy, ja koko muu maailma on äitiä vastaan. Äiti puhuu aina tosi pahasti ja valittavaan sävyyn sellaisista ihmisistä, joista se ei tykkää. Sen oma äiti (alkkari itsekin) on vienyt tämän niin pitkälle, että se ei osaa puhua mistään muusta kuin siitä, miten huonosti kaikki on. Siitä lähtee sellaiset kauas säteilevät negatiiviset vibat, oikein mustat lonkerot. Tän takia välttelen soittamasta kummallekaan, koska se valitus saa tuntemaan kuin ikkunan eteen olisi vedetty pimennysverhot.

Kerrot sarjakuvassa, että tällainen negatiivisuus ja valitus olisi alkkarille tyypillistä. Mistä se johtuu? Mikä sen aiheuttaa? En nyt kysy kyseenalaistaakseni, vaan mielenkiinnosta. Sulla kuitenkin on paljon enemmän tietoa asiasta kuin mulla.

Olipahan kilometrisillisalaattikommentti. :D Sun postaukset on vaan niin samaistuttavia, ja sulla on jokin maaginen voima herättää kaikki empatiat. Vaikka kerronta on rauhallista ja (usein) faktapohjaista, niin sä et pelkää leikitellä kuvallisella ilmaisulla.

Annu Kirjoittaa:
25.03.2016 - 23:19

Tämäkin kolahti. En osaa suhtautua muiden ongelmiin. Pakenen, en tiedä onko se pelkoa, että minun pitäisi osata ratkaista toisen ongelma, mutta en pysty. Siksi minulla ei ole hirveästi ystäviä, olen vähän tosikko. No, lapsena(kaan) ei ollut hauskaa… Myös tuutin kommentti oli ihan tuttua. Äitini arvostelee kaikkia, jokaisessa on jotain vikaa tai epäilyttävää. Ei hän useinkaan kysy minun kuulumisiani ja vaikka kysyisi en kerro. Suojaan sillä tavalla itseäni – arvosteluahan sieltä vain saisi. En yleensä edes halua puhua äidin kanssa, mutta pakotan itseni soittamaan silloin tällöin. Mutta meillä ei juurikaan ole yhteistä. Isäni eläessä suurin osa ajasta oli isän haukkumista… elämä oli helvettiä, mutta kummallakaan ei ollut rohkeutta tehdä mitään sitä muuttaakseen. Yritän kaikin tavoin olla erilainen kuin vanhempani.

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus