Mitä nyt taas

5.11.2015 - 18:59 / KuningatarAlkoholi.

24 vastausta - “”

Mikko Kirjoittaa:
5.11.2015 - 20:09

Omista huolistaan puhuminen on vaikeaa ja vaikka olen itse ehkä hiukan avautunut puhumaan omasta stressistäni ja sen oireista (kirjoittelin meidän ainejärjestölehteen jutun kuinka melkein paloin loppuun), niin niistä henkilökohtaisista, iholle menevistä asioista on yhä vaikea kertoa. Se, että onko niistä sitten tarpeen puhua on toinen seikka, mutta se vaikuttaa myös pienempien huolien kertomiseen. Lähinnä kaikki ilmiselvä ja näkyvä välittyy, vaikken niistäkään aina kaikille enkä läheisillekään kerro, mutta se sisempi usein jää kertomatta.

Kun ei oikein tullut kasvettua luottamaan, lähinnä elämään epävarmuuden kanssa.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
5.11.2015 - 22:47

@Mikko: Hyvin ilmaistu. Itsekin päivittelen ihmisille stressistä jne, mut aina sellaseen vähättelevään sävyyn ’hehheh joo tämmöstähän tää on’. Ei koskaan mitään syvällisii keskusteleui. Niin, itse voi päättää tarviiko sellasii keskustelui ylipäätään :D

Anna Kirjoittaa:
5.11.2015 - 23:05

Kiitos taas – tämä avasi omia kokemuksiani ja fiiliksiäni todella paljon.

Erityisesti tuo kolmas ruutu kosketti. Omat vanhempani eivät ole alkoholisteja, mutta tuki on ollut aina jotenkin puolittaista. Jos kerron, että vaikka töissä tai opiskeluissa stressaa, äiti kysyy ehkä kerran, mikä niissä on niin stressaavaa ja selitykseni jälkeen yleensä vain huokaa ja sanoo jotain tyyliin ”älä nyt tuollasista stressaa, sinä oot sellanen murehtija plaadiplaadiplaa”. Kiitos vain äiti, kun olet opettanut häpeämään ja vähättelemään tunteitani vuosikausien ajan! :/

Mulla on onneksi läheisiäkin ystäviä, joille silloin tällöin avaudun, mutta usein kyllä tuntuu siltä, että veisin vain liikaa heidän aikaansa murheillani. Tai sitten en uskalla kertoa kipeimmistä kohdista, koska pelkään, että minua pidetään huonompana niiden vuoksi.

Onneksi saan nyt selvitellä ja purkaa näitä asioita terapiassa. :)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
6.11.2015 - 21:15

@Anna: Voih :( Tuollainen vähättely on todella kurjaa. Vanhempien tuki on niin tärkeä lapselle! Se että joku oikeasti kuuntelee ja yrittää ymmärtää…äh.
Kivaa että saat kuitenkin kavereista tukea. Tsemppiä terapiaan myös! Toivottavasti se tuo tyyneyttä :)

Piia Kirjoittaa:
6.11.2015 - 11:33

Voi, niin tuttuja mietteitä. Ja tämä vaikuttaa ihan kaikkeen: mihin uskaltaa ryhtyä, mitä ratkaisuja voi tehdä. Isä ei ole enää elossa, äidille ei voi avautua murheista, kun keskustelut menevät näin:

Minä: bla blaa
Äiti: [vähättelevä tai arvosteleva kommentti tai puheen kääntäminen omiin asioihin]
Minä: bla blaa
Äiti: [vähättelevä tai arvosteleva kommentti tai puheen kääntäminen omiin asioihin]

Jos taas minulle päin soitetaan, kyse on usein siitä, että rahat ovat taas lopussa ja minun odotetaan auttavan.

Opettaahan se tietysti ihmisten välistä viestintää, kun olen tunnistanut, mikä lapsuudenperheen viestinnässä mättää. Osaan ehkä itse välttää niitä arvostelevia kommentteja.

On muuten olemassa terapeuttiseen keskusteluun sopiva sokraattisen kuuntelun menetelmä. Siinä toinen on Menon, Sokrateen oppilas, joka puhuu jostain mieltään askarruttavasta asiasta. Sokrateen tehtävä on vain kysyä lisää, hänen on kiellettyä sanoa mitään arvostelevaa. Tällä menetelmällä voi vatvoa mieltä painavaa asiaa melkein kenen tahansa kanssa, joka vain noudattaa kuuntelun sääntöä.

Mieheltä sentään saa jonkin verran tukea. Esikoinenkin sanoi yhtenä päivänä, että ”Sinä äiti ajattelet koko ajan vain meitä, ajattelisit välillä myös itseäsi”. Olin pohdiskellut, veisikö naapurikaupungissa olevaan työpaikkaan kulkeminen liikaa aikaa perheeltä. :)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
6.11.2015 - 21:26

@Piia: Onpa ikävää huomata etten ole ainoa tän asian kanssa! D: (vaikka tavallaan lohduttavaa…heh)

Googletin vähän tuota sokraattisen kuuntelun menetelmää ja kuulostaa todella mielenkiintoiselta :D Kunpa ihmiset oikeasti kuuntelisivat enemmän toisiaan ja aidosti kiinnostuisivat muista ja kyselisivät. Itse yritän olla just sellainen, ja se on välillä uuvuttavaa kun itse ei saa siitä mitään takaisin. Mutta kuten sanoitkin, meidänlaiset ihmiset antavat aivan liikaa itsestään muille. Pitäis olla itsekkäämpiä ja asettaa välillä itsensä muiden edelle ;)

Tsemppiä!

BonaFide Kirjoittaa:
6.11.2015 - 13:18

Hyvin tuttua tämäkin aihe. Nimenomaan tuo, että vähättelevään sävyyn kertoo omista stressin aiheista ja traumoista. ”Eihän nämä nyt mitään mutta kyllä sinulla on rankkaa, koen suurta myötätuntoa sinua kohtaan”.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
6.11.2015 - 21:33

@BonaFide: No niinpä :D Yhtä hyvin tässä vois puhua seinille ku ainakaan seinät ei voi satuttaa mua haha

nti Täti Kirjoittaa:
7.11.2015 - 16:14

Aika jännä, minulla nostatti välittömästi karvat pystyyn tuo ”itse olen valinnut”. Onhan se nyt ihan eri asia tällaisen lämpimän ja tukevan kasvatuksen saaneen luottaa siihen, että jos itseä vaivaavista asioista avautuu, saa lempeän ja kuuntelevan korvan toisesta tai jos kohdalle osuva ei juuri sillä hetkellä pystykään ottamaan huolia vastaan, löytyy aina joku muu joka siihen kykenee. Miten se olisi sinun oma valintasi, että aiemmat kokemuksesi huolien heikkouksiksi ja sinua vastaan käytetyiksi aseiksi kääntämisestä tekevät luottamisesta ihan väistämättä monin verroin vaikeampaa ja uhan tunteesta yli pääsemisestä paljon isomman urakan, kuin perusturvallisessa ympäristössä kasvaneille? Miten olisi oma valinta ettei osaa jotakin, jos ei ole koskaan saanut tilaisuutta oppia?

(terveisin en tainnut ihan saada kiinni Sokraattisesta menetelmästä kun iski niin tunnehermoon jotenkin)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
7.11.2015 - 18:28

@nti Täti: Oikein hyvä pointti tämäkin :D Omalla kohdallani haluaisin vaan ajatella, että tämä on todellakin oma ’valintani’ (onko mikään ikinä täysin oma valintamme?) koska siksi on mahdollista myös, että voisin vielä joskus valita toisin ja päästää ihmisiä lähelleni. En vaan jaksaisi olla enää ’uhri’, jolla ei ole valtaa päättää mistään omaan elämään liittyvästä.

Tiitu Kirjoittaa:
8.11.2015 - 0:11

Olipa hyvä postaus taas kerran, monimutkainen asia ilmaistuna selkeästi. Sisältö on kuin suoraan omasta elämästäni, erityisesti näin Isänpäivän kynnyksellä ahdistaa kaikki Maailman Paras Isä -krääsä kaupoissa. Olen kyllä myös iloinen niiden kaverien puolesta, jotka aidosti ovat sitä mieltä, että heillä on maailman paras isä. Vaikkei minulle moista ole suotukaan.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
8.11.2015 - 21:37

@Tiitu: Voi Tiituseni, näinhän se on :/ Haluaisin olla onnellinen ystävieni puolesta, joilla on hyvä & terve suhde vanhempiinsa, mutta välillä katkeruus meinaa tulla tielle. Mut joo, eipä auta muu kuin jatkaa omien ongelmien työstämistä :D

(ihanaa että tykkäsit! kehut on aina kivoja :3)

nti Täti Kirjoittaa:
8.11.2015 - 11:16

Aivan, mietinkin, onko tuossa taustalla tuo ajatus oven jättämisestä auki muutokselle. Minun selkärankareaktioni on vastustaa sitä tosi usein ulkoa päin tulevaa painetta, että kaikille taustasta riippumatta jotenkin olisi yhtä helppoa vain päättää toimia toisin ja asiat heti muuttuisivat hyväksi kuin taikaiskusta (vrt. ”otat vaan ittees niskasta kiinni”), sinä taas ymmärtääkseni kuvaat sitä voimauttavaa oivallusta siitä, että omassa elämässä voit päättää muuttaa suuntaa ja alkaa työstämään itsellesi vaikeita asioita. Eli tismalleen sama ilmaisu voi toiselle sisältää ajatuksen armottomasta heti muuttumisen vaatimuksesta ja toiselle tasapainoisesta, asioiden monimutkaisuuden ja muutoksen vähittäisyyden tunnustavasta mahdollisuudesta. Näin sitä samojen sanojen käyttö voi silti olla eri kielen puhumista. :D

En tosiaan minäkään epäile hetkeäkään, etteikö sinun olisi mahdollista oppia luottamaan ja löytämään tukea myös muista.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
8.11.2015 - 21:57

@nti Täti: Olen ihan samaa mieltä :D Kunpa voisikin vain ’ottaa itseään niskasta kiinni’, mutta eihän elämä ole niin yksinkertaista. Kunpa kaikki ymmärtäsivät tämän.

Mutta olivatpa nämä valinnat tehty ’vapaaehtoisesti’ tai ei, tärkeintä on toki ymmärtää, etteivät ne ole terveitä. Muista eristäytyminen ei ole hyvä juttu. Tarkoitus ei ole alkaa vihaamaan itseään näiden ’valintojen’ vuoksi (kuten minä usein teen) vaan alkaa etsiä terveempiä selviytymisstrategioita ja työstää vaikeita asioita, kuten sanoitkin. Se on vaikeaa muttei mahdotonta. Mukava kuulla, että uskot minuun haha :’D

Maria Kirjoittaa:
8.11.2015 - 23:20

Voi miten tuttua. Helpottavaa tavallaan kuulla, että tämä on ilmeisesti AAL-ilmiö mutta toisaalta surullista. Mä yritin luoda mun äidistä sellasen unelmaäidin tai no kuitenkin sellasen et se on hyvä mutta sen pitää vaan parantua. Äidilläni ei ole alkoholiongelmaa (isällä oli) mutta hänellä on muuten ongelmia, joita on vaikea ymmärtää (itsetunto, läsnäolo, tunteet). Yritin kauheesti olla hyvä tytär ja tsempata mun äitii jotenkin. Viime vuosina oon tajunnu miten pöhköä se on. Ja etten tunne mun äitiä ollenkaan ja se ei siitä muutu.

Kyllä itse olen myös hieman kade kun joillain on hyvät äitisuhteet tai isä. Itse olen myös itselleni ollut se tsemppari ja kannustaja. Mulla on tuo sama, että en enää oikein luota äitiini ja se on tosi surullista :( 30 vuotta täytettyäni musta tuntuu, että se muutosprosessi alkoi itsellä. En voi enää palata siihen ”uneen”, jonka itse loin. Mutta uskon, että loin sen suojellakseni itseäni. En ois kestäny yhtä aikaa sekä isän että äidin menetystä. Onneksi nykyisin on mies, jonka tuki auttaa paljon. Kaikkea hyvää sinulle <3 Se on pitkä prosessi löytää ihmisiä, joihin luottaa ja jotka kuuntelee sunkin murheet. Tuokin on niin tuttua, että tulee helposti kuunneltua toisten huolet ja murheet.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
9.11.2015 - 22:50

@Maria: Voih, todella kurjaa :/ Kamalaa, miten paljon energiaa siihen menee, kun yrittää muuttaa toista ihmistä, turhaan. Se ihminen ei tuu koskaan antaan sulle mitä tarvitset, ja sen hyväksyminen sattuu! Itse haluan uskoa vieläkin, että äiti voisi vielä joskus muuttua. Aina on toivoa, olipa se kuinka pieni…

Hienoa, että saat miehestäsi tukea. Se on parasta mitä voit tässä tilanteessa tehdä; ympäröidä itsesi ihmisillä jotka aidosti välittää. Kaikkea hyvää myös sinulle ja tsemppiä! Kyllä tästä vielä selvitään :)

EnOle Kirjoittaa:
10.11.2015 - 10:32

Moi, en ole kommentoinut ennen, mutta ahmin vähän aikaa sitten kaikki sarjakuvasi täällä. Niissä on myös ihanaa itseironista huumoria, mikä monta kertaa toi hymyn huulille. Se tekee asioista paljon helpommin lähestyttäviä itsellekin, vaikka nousee samalla jotakin aina esiin.

Tämä sarjis resonoi tosi vahvasti mun mielessä. Itsellä ei ole alkohilismia äidillä, mutta jotain mielenterveysongelmia ja vaihtelevia riippuvuuksia myös sen perusteella, mitä muistan. Itse oon suominut todella paljon itseäni tuosta samasta ja koen, että itsepähän olen aiheuttanut yksinäisyyteni. Mutta tuli vähän aikaa sitten todettua, etten edes ole valmis astumaan täysin sen eristäytyneisyyden ulkopuolelle.

Onhan se valinta, mutta se on myös suojakeino. Itse olisin valmis, mutta ihan kuin olisi jokin paljon pahemminvoiva puoli itsessä, joka ei vain pysty siihen vielä. Siihen pitäisi kai suhtautua lohduttavasti, että joskus oppisi luottamaan. Mutta se vaan on vaikeaa, kun se puolustuskeino johtaa aikamoiseen yksinäisyyteen. Se pakottautuminen liian paljoon luottamiseen heti vaan meinaa rikkoa jo mitä on rakennettu (mulla siis).

Pointtina varmaan mulla on, että aina ei välttämättä ole vain valmis valitsemaan toisin, vaikka haluaisi. Joskus vain tarvii aikaa. :) Mutta tätä te jo puhuittekin nti Tädin kanssa tuossa. ^^;

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
10.11.2015 - 18:03

@EnOle: Hei! Tosi kivaa että uskaltauduit kommentoimaan :D Musta on aina mukavaa lueskella lukijoiden palautetta. Oikein oivia ajatuksia sinullakin. Tosiaan, jos ei oikeasti koe olevansa valmis päästämään muita lähelleen, onko pakko? On täysin ymmärrettävää, että ihmiset tarvitsevat aikaa. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle voi hivuttautua pikkuhiljaa. Näin ainakin itse teen. Pari vuotta sitten olin vielä niin huonossa jamassa henkisesti että mulla tuskin riitti voimia sosialisoida kerran kuussa! Nykyään tapaan ihmisiä vähän useammin ja olen pikkuhiljaa taas oppimassa miten olla muiden kanssa.

Omaa tahtia edetään, ei se mitään. Kiitos kun luet ja paljon lämpimiä haleja alkavaan talveen :’D Tsemppiä!

Anne Kirjoittaa:
11.11.2015 - 20:43

Tää on niin tuttua. Mä olen jo vuosikausia kärsinyt siitä, etten vaan pysty avautumaan. Kaikki luulee, että mulla menee hyvin, ja vaikka joku samassa kahvipöydässä kertoisi masennuksestaan, mä en vaan pysty sanomaan siihen, että ”hei, mäkin oon ollut jo 30 vuotta masentunut”. Mutta olen nyt ihan viime vuosina aloittanut avautumisen yrittämisen. En pahimmista ja syvimmistä murheista, vaan sellaisista nyt ajankohtaisista, joihin ei liity turhaa häpeää. Niin kuin esim. isäni muistisairaudesta ja siihen liittyvästä huolesta.

Valitettavasti tajusin juuri viimeksi isän luona käviessäni, että ”kyttään” ja tarkkailen nyt isää muistihäiriön oireiden vuoksi samallalailla kuin nuorena alkoholismin kanssa. Kun nuorena etsin viinapulloja, nyt katson, onko tavaroita oudoissa paikoissa tai maksamattomia laskuja jossain nurkissa. Luulen, että otan isän muistihäiriön osittain niin raskaasti siksi, että siinä on paljon samaa (arvaamattomuutta käytöksessä, flegmaattisuutta) kuin alkoholismissa…

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
11.11.2015 - 22:40

@Anne: Oi, miten tuttua! Välillä kaverit avautuu porukalla ja ois kiva lähtä siihen mukaan mut…jokin vaan estää! Ei oo tarpeeksi luottamusta tai jotain. Äh. Mut hienoa että olet pikkuhiljaa alkanut kokeilla avautumista, edes niistä pienemmistä asioista.

Todella mielenkiintoinen näkökulma isäsi muistisairauteen. Voin vain kuvitella kuinka rankkaa se on. Onhan alkoholismissa ja dementiassa kuitenkin paljon samaa…sairaasta ihmisestä tulee lapsi ja lapsi joutuu ottamaan aikuisen roolin. Ikävää, että joudut taas kokemaan sellaista. Paljon, paljon voimia, Anne! Olet vahva kun olet päässyt näin pitkälle.

Annu Kirjoittaa:
28.03.2016 - 17:38

Tämä niin osui ja upposi. Upeasti saatu kipeä asia sarjiksen muotoon. En kerro mitään henkilökohtaista äidilleni, koska pelkään että asiat saatetaan käyttää minua vastaan. Tosi surullista, mutta näin on joskus käynyt. Mutta todellakin kadehdin perheitä, joissa juttuja tehdään ja jaetaan vanhempien kanssa. Samaten minun on vaikea seurassa jakaa/kertoa elämästäni, kun jotenkin ajattelen olevani huonompi kuin muut…

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
29.03.2016 - 19:08

@Annu: Joo, mustakin tuntuu, että jos kerron muille ongelmisani, niin näytän heikolta heidän silmissään ja se on tyyliin pahin juttu ikinä. Ei kovin terve ajattelutapa. Pulmiaan kannattaisi välillä purkaa muidenkin kanssa eikä vaan antaa niiden velloa oman pään sisällä..

Alkoholiongelmaisten lapsi Kirjoittaa:
1.12.2016 - 11:12

Aaaaaah mä niin niin fiilaan tätä!
Meillä päin kotoa tullut tuki on ollut vähäistä. Yhden kerran elämässäni äiti veti minut kotona sivuun juttelemaan kavereista, kun oli huolissaan kenen kanssa liikun. Mutta sekin oli vain keskustelu siitä, miksi äitiä huolettaa, eikä siitä, mitä tapahtui kaveripiireissäni tuohon aikaan/mikä aiheutti siirtymisen seuraan, jota ennen jopa vihasin. Se taitaa olla ainut edes jollain tasoa vakavempi keskustelu elämästä/sosiaalisista suhteista/tunteista, joka minun kanssani on perheessä käyty.

Mutta enivei. Tuntuu vähän kuin olisi orpo. Ja sitten tuntuu vielä hölmömmälle, kun tälle tällaiselle ”orpoudelle” ei ole mitään sanaa. Ei voi kutsua itseään orvoksi. Ei voi kommentoida mitään tyttöjen saunaillassa aiheeseen ”on niin ihanaa ku äitille voi aina soittaa!”.

Vieläkin haaveilen siitä, että minut olisi adoptoitu/ otettu huostaan joskus lapsena tai nuorena. Kuvittelen itselleni haaveissa ihan toisenlaisen lapsuuden, tai kuvittelen kuinka kuvitteellinen sijaisäitini asettaa rajoja, pitää kiinni niistä rajoista ja juttelee asioista. Kysyy syitä ja kysyy tuntemuksista.

Onneksi nyt voi terapiassa tutkailla, missä ja miten omat haavat on syntyneet, niin osaa ehkä elämänpolulla liikkuessaan varoa, ettei nyt aivan se haavoittunut ruumiinosa edellä kävele päin seinää. Ja tunnistaa ehkä kivun, joka kertoo milloin levätä.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
2.12.2016 - 10:53

@Alkoholiongelmaisten lapsi: Kiitos kommentistasi<3 Toivottavasti terapia auttaa ja saat vielä tyyneyttä osaksesi…

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus