Mitä nyt taas

14.10.2017 - 15:50 / KuningatarAlkoholi.

22 vastausta - “”

Kotilo Kirjoittaa:
14.10.2017 - 19:35

Jep, niin tuttu. Vaikea luottaa kehenkään, erityisesti parisuhteessa, missä se olisi tärkeää. Alkoholistin kanssa kasvaneena, se ihminen, johon olisi kuulunut tukeutua, ei ollut luotettava ja tukeutuminen sattui yleensä enemmän kuin yksin pärjääminen. Vieläkin oon mieluummin etäällä ”koska kyllä ihmiset kuitenkin aina satuttaa.” Huoh.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
15.10.2017 - 19:01

@Kotilo: Niinpä; tavallaan oon vähän katkera, koska tarkoittaako tää, että tuun oleen aina yksin? Ajatus ei enää tosin harmita niin paljon kuin ennen; miksei voisi yksinkin olla tyytyväinen ja elää hyvä elämä? Silti välillä kaipaa…sitä jotain.

Ikisinkku Kirjoittaa:
14.10.2017 - 20:20

Hui, ihan kuin joku olisi mun ajatukseni kirjoittanut/piirtänyt esiin.. Siis ihan samanlaiset ajatukset/kokemukset täällä tästä(kin) asiasta..

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
15.10.2017 - 19:03

@Ikisinkku: Voih<3

LauraKatarooma Kirjoittaa:
15.10.2017 - 11:51

Vaikuttaa! Luottamuksen syntymiseen menee vuosia.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
15.10.2017 - 19:04

@LauraKatarooma: En yhtään ihmettele. Toivottavasti kohdalle osuu ihminen, joka osaa odottaa :)

M Kirjoittaa:
15.10.2017 - 16:35

Tavallaan! Pitkä parisuhde on takana, mutta siihen on liittynyt paljon kipuilua ja rimpuilemista. Ja jo pienenä päätin etten koskaan tule menemään naimisiin, enkä missään nimessä halua lapsia. Ja edelleen olen asiasta satavarma. Jos menisin naimisiin, tulis varmasti samantien pakokauhu ja tarve päästä irti siitä suhteesta. Muutenki on niin valtava tarve olla välillä yksin, etten ikinä pystyis olemaan äiti tai edes liian läheisessä parisuhteessa.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
15.10.2017 - 19:07

@M: Haa, mäkin tein aikoinaan ton päätöksen, ettei ikinä naimisiin. Ja äitikin aina toitottaa, että älä tyttö koskaan mene naimisiin, älä koskaan tule riippuvaiseksi kenestäkään…Itsekin oon ihminen joka tarvii paljon tilaa ja tarvii olla yksin; mua ahdistaa jo pelkkä ajatus et pitäis nähdä sitä kumppania IHAN. JOKA. PÄIVÄ.

Kettu Kirjoittaa:
15.10.2017 - 23:40

Mun vanhemmat ei olleet alkoholisteja, mutta meillä oli kotona muunlaisia ongelmia. Mun vaarini oli kyllä alkoholist ja varsin arvaamaton (etenkin) humalassa. Samoin mun isoveli.
Mutta sitä vaan halusin sanoa, että kaikki ihmiset ottaa mallia lapsuudenkodistaan ja vanhempiensa parisuhteesta. Esimerkiksi mä olen mennyt ottamaan mallia riitelyyn. Voin kertoa, että mykkäkoulu ei ole kaikkein rakentavin tapa riidellä, ja teen tosissaan töitä etten jatkais sitä enää yhtään enempää.
Mulle on myös kehittynyt luottamuspula aiempien parisuhteiden peruina, mikä on täysin epäreilua niitä ihmisiä kohtaan, jotka haluais mun kanssa jotakin enemmän. Senkin kanssa teen koko ajan töitä.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
22.10.2017 - 13:05

@Kettu: Tosi hienoa, että oot alkanu kiinnittää huomiota käytökseesi; itsekin pyrin samaan, ja vaikeaahan se on…Osaan olla tosi pikkumainen ja lapsellinen, vaikken sitä haluakaan myöntää. Ja kuten sanoit, sellainen ei vaan oo reilua muita kohtaan.

vurr Kirjoittaa:
16.10.2017 - 10:56

Omien vanhempien avioliitto oli tosi myrkyllinen, äidillä masennusta ja alkoholiongelmaa. Kyllä isäkin joi, mutta ei ollut samalla lailla ongelmaa kuin äidillä.
Mutta kuitenkin olen nyt ollut toimivassa parisuhteessa yli kymmenen vuotta – Löysin isäni täydellisen vastakohdan ja suhteeni poikaystävääni ei ole lainkaan samanlainen kuin vanhempieni.
Siskolla on miesystävä ja pari lasta, mutta eivät ole naimisissa… Kai se vanhempieni suhde pisti varomaan naimisiin menoa, vaikka hyvä kumppani löytyisikin?

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
22.10.2017 - 13:13

@vurr: Todella hienoa kuulla, että sinä ja siskosi olette löytäneet onnen parisuhderintamalla. Ymmärrettävää, että epävarmuutta voi silti esiintyä; taustamme tulevat luultavasti aina vaikuttamaan meihin ainakin vähän. Paljon rakkautta teille.

Pää hajalla Kirjoittaa:
20.10.2017 - 14:59

Oon itse joutunut myöntämään, että lapsuus ja siellä tapahtuneet traumaattiset asiat ovat vaikuttaneet parisuhteisiini. Ei ole mitään yksittäistä traumaa, joka on vaikuttanut. Se pitkäaikainen henkinen väkivalta on se, joka on vaikuttanut eniten.
Minun on vaikea uskoa, että kelpaan omana itsenäni. Vertailen itseäni muihin ja pidän itseäni huomattavasti huonompana kuin muut. Tämä on hankaloittanut esimerkiksi polyamorisia suhteita todella paljon, koska koen kumppanini muiden suhteiden osapuolien olevan minua parempia.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
22.10.2017 - 13:40

@Pää hajalla: Todella tuttua. Huono itsetunto vaikeuttaa todella paljon romanttisten suhteiden laatuun. Itselläni se tosiaan johtaa auttamatta aina juuri suhteiden sabotointiin.

Jenna Kirjoittaa:
22.10.2017 - 12:45

Mulle kaikki romanttiset suhteet on sellainen omituinen kipuilun ja rimpuilun paikka, jossa en oikein kestä ajatusta siitä, että tarvisin ja haluaisin toista ihmistä ja samalla se tarve on tietenkin tosi voimakas, minkä vuoksi ajoittain kuitenkin haen läheisyyttä. Ja tämä ristiriita saa mut sekoilemaan ja vuorotellen tulemaan lähelle ja sitten etääntymään D: nykyään tosin tunnistan nämä käytösmallit ja suurta osaa pystyn käsittelemään oman pääni sisällä ilman, että oksennan kaiken sen toisen päälle. Sellainen syvä kelpaamattomuuden tunne tosin mulla on edelleen, mikä tekee vaikeaksi uskoa mitään syytä siihen, miksi joku haluaisi mun kanssa olla. Puuh.

Jenna Kirjoittaa:
22.10.2017 - 12:52

Ai niin, piti vielä sanoa, kun luin ylempää noista kommenteista että sunkin äiti toitottaa, että ei pidä koskaan mennä naimisiin – mun äiti toitotti, että ei kannata koskaan edes hankkiutua parisuhteeseen. Ja mietin nyt aikuisiällä, miten kamalan masentavia mielikuvia tällaiset hokemat tarjoaa siitä, millainen parisuhde on.. että se on vaan toisesta riippuvaiseksi tulemista ja kuin joku loukku, vaikka parhaimmillaanhan voi löytää ihmisen joka tukee, jota voi tukea ja jonka kanssa voi olla tasavertainen ja tuntea olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi. Tällaista näkökulmaa ei ainakaan meillä kotona tarjottu koskaan.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
22.10.2017 - 16:26

@Jenna: Tosi hyviä pointteja; huomaan istessänikin tuon rimpuilun. Tunteet heittelee kovaan tahtiin; haluanko nyt tätä vai en? Tykkäänkö tuosta ihmisestä vai säälinkö vain? Olenko vain yksinäinen? Usein se ihminen kiinnostaa minua vain niin kauan, kunnes hän alkaa osoittaa kiinnostusta minuun. Sitten kaikki mielenkiinto yleensä katoaakin…

”parhaimmillaanhan voi löytää ihmisen joka tukee, jota voi tukea ja jonka kanssa voi olla tasavertainen ja tuntea olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi.” <— tämäpä juuri!

Tuuti Kirjoittaa:
24.10.2017 - 22:54

Mä en ole koskaan kokenut parisuhderintamalla sitä, etten voisi luottaa toiseen, mutta olen sitten sen edestä ripustautuva. :’D Nykyisessäkin suhteessa olin aluksi kauhean kiinni toisessa: koko ajan piti olla yhdessä. Onneksi tyypillä on lehmän hermot, ja hän jaksoi kaiken kaulassa roikkumisen ja kainalossa nyhjäämisen. Olen joutunut tekemään töitä sen eteen, että annan toiselle omaa tilaa ja aikaa. Mun läheisyyden kaipuu on aivan valtava! Rikkinäisestä perheestä huolimatta haaveilin pienenäkin omasta perheestä ja parisuhteesta, ja olin kauhean rakkaudennälkäinen ja kaipasin hyväksyntää.

Ymmärrän siis täysin, jos jollakulla on vaikeaa luottaa muihin ihmisiin. Tämä on vaan mun kokemus nimenomaan rakkauselämästä.

t Kirjoittaa:
29.10.2017 - 23:15

Avioeroja koskevassa pitkäaikaistutkimuksessa havaittiin, että eron vaikutukset ovat suurimmillaan silloin, kun erolapsi alkaa muodostaa parisuhteita ja omaa perhettä. ”Trauman” vaikutukset siis ikään kuin vain kasvavat vuosien myötä. Uskon että sama pätee myös epäterveiden parisuhteiden keskellä eläneisiin lapsiin. (Ja onko koskaan tavattu alkoholistia jolla olisi terve parisuhde?). Vielä kun joutuu todistamaan sen, millaisen hirviön toimimaton parisuhde voi kuoria ihmisestä. Kuka selväjärkinen milloinkaan haluaisi toistaa samaa? Ja ajatus siitä, että ”freudilaisesti” solmisi liiton oman vanhempansa kaltaiseen puolisoon on todella, todella pelottava.

Tämä ei ole mikään terve malli, mutta tajuan että olen päässäni karkeasti splitannut ihmiset kahteen eri ryhmään: turvattomiin ja turvallisiin. Turvattomia ovat nuo epäterveet ihmissuhteet, joissa tulee satutetuksi ja hyväksikäytetyksi ellei pidä etäisyyttä. Turvallisia ovat rakentavat ja terveet ihmissuhteet, ihmiset joille voi olla aito, periaatteessa tarvitseva (tämä edelleen hemmetin vaikeaa), jotka eivät käytä heikkouksia hyväkseen vaan välittävät vastavuoroisesti.

Olen naimisissa ja voin sanoa että minua onnisti. Mieheni on ihan päinvastaisista taustoista, erittäin tasapainoinen ja ollut minulle hyvä mies, jaksanut ja ymmärtänyt kipuilujani. Pitkään ajattelin etten koskaan avioidu, enkä olisi uskaltanutkaan ellei parisuhteemme olisi ollut niin turvallinen. Kuitenkin meni todella pitkään, ennen kuin pystyin luottaa siihen, että tämä ei hajoa, ettei kaikki kaadu niskaan, etten tule petetyksi, hylätyksi ja rikotuksi. Se luottamuksen puute koskee ihan koko elämää, mutta todella epäreiluahan se on kumppanille. Edelleen minun on todella vaikea tarvita toista, ketään, olen herkästi liian itsenäinen. Koen että suurelle osalle miehistä on tärkeää, että heitä tarvitaan ja olen monta kertaa satuttanut miestäni tälläkin alueella. Oma rikkonaisuuteni on rikkonut toista, vaikka miten olen tiedostanut ongelmani ja yrittänyt työstää asiaa.

Splittaaminen siten että turvalliset ihmiset päästää lähelleen ja turvattomat pitää henkisesti etäällä auttoi paljon, kun halusin opetella luottamaan. Lapsellisesti luulin että omaisin tarpeeksi hyvän ihmistuntemuksen, etten tulisi johdetuksi harhaan. Vaan tuli eräs ystävyyssuhde, jossa puukotettiin selkään ja satutettiin pahasti, ja se romuttikin hetkeksi aikaa koko pakan. Vaikeus luottaa että kukaan voisi hyväksyä tai rakastaa, palasi ihan kuin olisin jälleen pelokas teini-ikäinen. On pelottavaa antaa kenellekään niin suurta valtaa itseensä, että pitkään tehty työ hajoaa hetkessä. Vaikka tietenkin olen itse vastuussa elämästäni ja tunteistani. Jos tämä romutus olisi tapahtunut puolisoni toimesta, en tiedä miten pahasti masennus olisi imaissut kitoihinsa. Olisinko koskaan enää oppinut luottamaan kehenkään.

Kiitos tästä blogista. Kyynel silmässä olen sitä lukenut, osaat taitavasti ilmaista ne asiat joihin ei meinaa löytää sanoja. Olet todella lahjakas, toivon että jonain päivänä töitäsi nähdään painetussa muodossa. Lupaan ostaa kirjan heti!

E Kirjoittaa:
18.11.2017 - 11:54

Sitoutumiskammo.. 6 vuoden jälkeenkään ei ole kiire kihloihin tai naimisiin. Nyt kun on alettu puhua yhteisen kodin ostamisesta ja lainasta, on joutunut nieleskelemään ja jälleen pohtimaan: tätäkö minä haluan? Ihan varmastiko? Entä jos en haluakaan? Ja vaikka välillä itse leikitteli kihlaus ajatuksella ja nyt kun toinen on heitellyt sitä ilmaan silloin tällöin, on kylmännyt sisältä..

Vähän väliä päädyn pohtimaan, onko puolisoni juuri Se oikea. Ja syvään juurrettu pelko: entä kun puoliso joku päivä ilmoittaakin, että ei kiitos enää jaksa mua, se on moro.. Kausittain iskee ”miksi kukaan haluaisi olla kanssani? Enhän itsekään jaksaisi tuollaista”..

Odotan jatkuvasti jotain pahaa tapahtuvan, koska jossain vaiheessa niin käy kuitenkin, eikö niin? Niinhön se aina ennenkin meni.. Rauhallisen ajan jälkeen tuli aina syöksy syvään päähän. Koskaan ei tiennyt milloin se alkaa. Pitää aina olla valmis, varuillaan.

Olen myös tottunut nielemään pettymykset. Etenkin alussa toisen jatkuva viikonloppu ryypiskely ja sen myötä peruuntuneet sovitut asiat sivuutin. Lauantai tai sunnuntai aamuiksi/päiväksi oli lopulta turha suunnitella mitään,se menisi kuitenkin ohi toisen nukkuessa krapulaansa. Kunnes serkkuni sanoi, ettei se voi mennä noin, ei tuo ole oikein. Opin olemaan pahoillani, jos sovituista asioista lipsuttiin. Lapsuudessa se oli arkipäivää. Eikä alkoholinkäyttökään ole enää sellaista, paremminkin harvinaista.

Ja sitten tuo jonkun kommentissa mainittu läheisyyden kaipuu. Se on valtavan suuri. Mutta en osaa. En osaa mennä lähelle, en osaa antaa huomiota tai vastaanottaa sitä. En uskalla antaa itselleni lupaa avautua ja syöksyä kaikin tuntein mukaan. Koska sittenhä sattuu kun se paha jota odotan tapahtuvaksi tulee. Ei vain ole ok näyttää olevansa pieni ja heikko, vailla toista. Pitää pärjätä yksin. Miten pitäisi muka osata sanoa, että voisitko nyt vain ottaa mut kainaloon ja silittää mun päätä, oltais ihan hiljaa vaa ja mä saisin olla siinä turvassa. Ei meillä kotonakaan halattu tai pidetty sylissä. Ei sanottu kiitos tai pyydetty anteeksi. Ei näytetty, että välitetään.

Ja kaikista typerintä, etenkin kun olen valunut takaisin tähän pisteeseen: en enää itke puolison nähden. Oikeastaan ikinä. Se on heikkoutta, hys hys ei saa itkeä. Itkeminen tehdään yksin suihkussa niin että kukaan ei kuule tai nää. Tai yöllä pimeässä peiton alla. Niinkuin kotona aikoinaan. Jos elokuva liikuttaa, voi hiljaa itsekseen pyyhkiä kyyneleet paidan helmaan.

Ja pitää suorittaa. Pitää olla hyvä puoliso toiselle. Pitää asunto siistinä, huolehtia pyykit ja tiskit. Täytyisi osata ja kyetä antamaan läheisyyttä. Pitäisi pystyä sanomaan että rakastaa. Voi kun se olisi niin helppoa.
Etenkin kun pitää suorittaa kaikki muukin.. koulu, työt, liikuntaharrastus.

Kyllähän näitä haasteita riittää. Silti 6 vuotta yhteistä taivakta takana. Ja todennäköisesti lisää edessä. Tai mistäs sitä ikinä tietää..

Masa Kirjoittaa:
3.12.2017 - 17:19

Meidän perheessä ei niinkään ollut ongelmia alkoholin kanssa, mutta epäyhteensopivat persoonallisuudet mielenterveysongelmilla höystettynä saivat kyllä saman mittakaavan katastrofin aikaiseksi… Äidillä siis erittäin vaativa persoonallisuus narsistisilla piirteillä, mulla ja isällä Aspergerin syndrooma ja kaikilla masennusta mahdottoman elämäntilanteen takia.

Varmaan äidin käyttämä henkinen väkivalta on eniten ihmissuhteisiini vaikuttanut. Hänellä kun oli tapana uhkailla häipymisellä ja itsensä vahingoittamisella kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Tästä syystä kehitin todella voimakkaan hylätyksi tulemisen pelon jo ihan pienenä. Isä taas henkisesti nurkkaan ajettuna turvautui usein fyysiseen väkivaltaan katkaistakseen äidin väkisinsyöttämän aistiylikuormituksen, ja tämän takia pelkään omallakin kohdallani päätyväni samaan tilanteeseen omissa suhteissani. Voisin sanoa, etten oikein pysty luottamaan muihin enkä myöskään itseeni. Osittain huonoa itsetuntoani ja ihmispelkoani tosin lisäsi myös intensiivinen koulukiusaaminen.

Luottamuspula on tosiaan johtanut siihen, etten edes uskalla päästää useimpia ihmisiä lähelleni. Jo ystävyyssuhteiden muodostamisessa menee kauan, koska minun pitää rakentaa luottamus pala palalta ennen kuin uskallan paljastaa haavoittuvimmat puoleni. Parisuhdetta en voi edes kuvitella rakentavani kuin vankan ystävyyden pohjalle. Siltikin kaikkia suhteitani värittää jatkuva hylätyksi tulemisen pelko ja huoli omasta riittämättömyydestä… Niin kuin jokainen ystäväni olisi valmis pistämään välit poikki heti kun osoittaudun jollakin tavalla hankalaksi.

Ns. vakavassa suhteessa olen ollut kerran. Silloin partneri oli kyllä osoittautunut luotettavaksi, mutta omat riittämättömyydentunteeni ja muut ahdistukseni kaatoivat homman parin kuukauden sisään. Kyseisen fiaskon jälkeen en ole oikein uskaltanut edes yrittää kunnon parisuhdetta. Itseään vihaavan ihmisen on vaikea vastaanottaa rakkautta.

Nykyään tulen onneksi itseni kanssa paremmin toimeen kiitos terapian ja positiivisten kokemusten karttumisen. Olen tosin tullut myös siihen tulokseen, että monogaminen suhde ei ehkä alkuunkaan edes ole minun juttuni. Ystävyyssuhteissakin olen aina paradoksaalisesti nauttinut ns. ”kolmantena pyöränä” olemisesta. Ongelmia yleensä muodostui vasta kun kaksi muuta osapuolta halusivat olla ”vain kahdestaan” ja mut heitettiin ulos piiristä. Minusta kuitenkin tuntuu, että toimiva polyamorinen suhde lievittäisi riittämättömyydentunnettani, koska silloin suhdevastuu jakautuisi useammalle ihmiselle. Lisäksi mm. Aspergerin syndrooman takia sosiaaliset energiatasoni ovat alkujaankin matalat ja tarvitsen paljon yksinoloa aistikuormituksesta palautumiseen.

Hylätyksi tulemisen pelostani tuskin pääsen koskaan täysin eroon, sen verran kiinteäksi osaksi persoonaani se on rakentunut. Sen kanssa täytyy vain oppia elämään.

Tästä voisi tosiaan puhua loputtomiin, mutta ehkä mieluummin teen vaikka itsekin sarjiksen aiheesta kuin täytän sun kommenttisektiosi itsetutkiskelullani… :’D

Huuhkis Kirjoittaa:
25.10.2018 - 13:25

Erittäin samaistuttavaa tekstiä. Mun pisin seurustelusuhde on kestänyt neljä kuukautta ja sekin oli kaukosuhde, eli sitoutuminen ei ole koskaan ollut itsellä oikein hallussa.

Musta tuntuu usein lapsuuden traumojen, kiusaamisen, itsetunnon, ulkonäön ja parisuhdeväkivallan takia siltä, etten olisi kykenevä parisuhteeseen, etenkin kun kaikki tuntuvat toitottavan sitä, että nyt on pakko mennä Tinderiin pokaamaan seuraa.

Toivottavasti saat apua esimerkiksi tuohon pelkoon ja kaikkea hyvää muutenkin sinne. Seurustelu on vakava asia, eikä suhteisiin kannata rynnätä väkisin, niin tässä on aikaa ottaa rauhallisesti I guess.

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus