Mitä nyt taas

kuka mitä häh?

21.01.2016 - 19:32 / KuningatarAlkoholi.

16 vastausta - “kuka mitä häh?”

MM Kirjoittaa:
22.01.2016 - 13:13

Niin tuttua, niin tuttua.

Vuosia olen tehnyt töitä tuon saman asian kanssa ja nyt tuntuu, että vihdoin olen löytämässä sitä miten tunnistetaan tunteita ja uskallan jopa ilmaista niitä. (Vaihtelevasti kylläkin, mutta kukaan ei ole täydellinen ;)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
23.01.2016 - 10:49

@MM: Töitä tuo on varmasti vaatinut! Mutta hyvä, että se on tuottanut tulosta. Ja onneksi ei tarvitsekaan olla täydellinen, heh :D

nti Täti Kirjoittaa:
22.01.2016 - 23:31

Tunteiden tunnistus on tosiaan taitolaji, ja mestaristason suoritus on se jos vielä pystyy hyväksymään erilaiset tunteet sallittuina ja tervetulleina. Ihmisestä voi hyvinkin tuntua samanaikaisesti vihaiselta, surulliselta ja iloiselta, ja jos vielä joutuu paljon pohtimaan samaan aikaan, uskaltaako tuntea näin, onko se sallittua ja normaalia, tunnesopassa alkaa olla jo niin monta ainesosasta että tarvitaan erityistä harjoitusta tunnistaa mistä kaikesta tunnekokemus koostuu. Eipä ihme että joskus voi tuntua niin ylitse hyökyvältä, että mieluummin sulkee kokemuksen pois jollain aiemmin toimivaksi todetulla keinolla kuin antaa itsensä olla keskellä myllerrystä. (Terveisin nimimerkki tetriskyynärpää…)

Eli todella keskeisiä havaintoja hyvin tiivistettynä, ei yhtään tunnu samojen asioiden toistolta.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
23.01.2016 - 10:55

@nti Täti: No äläpä muuta sano. Itse aika harvoin uskallan…istua alas ja oikeasti miettiä niitä tunteita. Se on ahdistavaa! Ties mitä kaikkea sieltä sopasta löytyykään :D Muistan aikoinaan pelanneeni myös paljon tetristä yms. pelejä, ettei ois tarvinnu miettiä näitä juttuja.

Mut joo, hyvä jos ei ala tuntua liian toistolta :D Aina kuitenkin löytää jotain lisättävää johonkin teemaan tai sitä haluaisi tarkastella eri näkökulmasta.

Piia Kirjoittaa:
24.01.2016 - 23:38

Aina ei positiivisia roolimalleja ole perheessä, mutta sellainen voi löytyä muualta lähipiiristä. Oliko sinulla ketään opettajaa tai muuta aikuista perheen ulkopuolella, joka olisi ollut esikuvana? Muistan, kun itse teini-ikäisenä suorastaan keräilin onnellisia perheitä: oli ihanaa viettää aikaa vaikkapa ekan poikakaverin luona, jonka perhe vietti sopuisasti aikaa keskenään, keskusteli sen sijaan että olisivat huutaneet toisilleen täyttä kurkkua, viinilasillisen nauttiminen ei karannut käsistä juopotteluksi jne. Opettajat olivat myös tärkeitä. Jonkun naapurin ystävällisen ohimennen lausutun sanan muistan vieläkin. Nyt toivon, että osaisin itse auttaa jotakuta samalla tavalla.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
25.01.2016 - 21:49

@Piia: Niinpä, moni rikkinäisen perheen kasvatti etsii ne roolimallit muualta. Itselleni en sellaisia kyllä löytäyt, ei opettajista tai sukulaisista. Oli kyllä kivaa käydä kavereiden luona kun niiden vanhemmat aina moikkas ja kyseli kuulumisia :D Mut joo ei se ihan roolimalliksi vielä riittänyt. Itsekin ajattelen nyt, että voisinpa olla jollekin tuo positiivinen malli! Ainahan voi mennä johonkin isosisko/isoveli-toimintaan, jos uskoo toipuneensa jo tarpeeksi omista traumoistaan ja voimia riittää..

Enole Kirjoittaa:
26.01.2016 - 12:54

En tiedä miten tehokasta se on, mutta ainakin mun on pakko koettaa kaitsea niitä kehittymättömiä tunteita ikäänkuin lasta. ”No niin, Enole, mennääs nyt pesemään naama. Mikäs nyt on? Mikä itkettää? Jännittääkö tai pelottaako?”

Ja ainakin oon käsittäny, että se on aika yleistäkin, että päätyy olemaan oma vanhempansa, kun kukaan ei ole sitä roolia täyttänyt. Joskus ei vaan ole energiaa siihen ja tuntuu, että se on loputon suo. Jotain varmaan kuiteskin kertoo, että nykyään tunnistaa jo noita tunteita ja oloja. :D Ahdistus on kanssa aika varma merkki, että jotain tunteita on solmussa.

Ja… Nopeasti tulevissa tilanteissa ei vaan ole aikaa käydä läpi tuota prosessia ja päätyy just kuvaamallasi tavalla tuijottamaan vaivautuneesti ja ihmettelemään, mitä mun pitäis sanoa tai tehdä…

Välillä olisi kiva saada joku ”oikeesti aikuinen” lohduttamaan, kun ei tunnu olevan itse sitä ihan.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
27.01.2016 - 19:47

@Enole: No sepä! Itse on pitänyt olla aina itselle se turva. Ja nyt aikuisena kun ei vieläkään uskalla tukeutua muihin, pitää olla edelleen itse itselleen isi ja äiti. Tosi surullista jotenkin :D Mäkin haluaisin välillä sellaisen ’aikuisen’ aikuisen vierelle, joka lohduttais ja tsemppais haha.

J Kirjoittaa:
28.01.2016 - 14:33

Mun on erityisen vaikea hahmottaa, koska mua kohtaan ”oikeasti” käyttäydytään väärin. Tai kun on vasta parina viime vuonna saanut otteen siitä, että saakin olla toisille vihainen ja ärsyyntynyt ja sanoa sen ääneen, välillä otan oikeudesta kaiken ilon irti ja koen kaiken niin, että mua kohtaan tehdään jotain suurta vääryyttä. Ja sitten muiden ihmisten käytös ylipäätään on sellaista harmaata massaa, josta en osaa sanoa että onko joku nyt oikeasti inhottava vai haenko tahallani vain tunnetta siitä.

Huonoimmaksi puoleksi tässä koen sen, että käyttäydyn välillä itsekin miten sattuu, kun en tiedä missä raja menee. Oon tosi tottunut siihen, että kun kotona riideltiin, sanottiin aika hirveitä asioita. Ja valitettavasti huomaan aika usein, että keksin jo varalle kaikenlaista hirveää sanottavaa toiselle, jos sattuisi vaikka tulemaan riita. Ehkä nää jutut helpottaa ajan myötä, kun on saanut ”pahimmat höyryt” päästeltyä pois… ja tunnistan itsessäni myös edellisen kommentoijan itse itsensä vanhempana toimimisen, välillä naurattaa sellaiset ”no hei, mikä nyt on?”-ajatukset :D

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
30.01.2016 - 10:43

@J: Joo, hyvä pointti. Jos ei tiedä, millainen käytös on ’normaalia’, miten voi tunnistaa huonon käytöksen? Ja se voi johtaa just tuohon mitä sanoit; että itsekin käyttäytyy miten sattuu kun ei osaa asettaa tervettä rajaa. Itse tuun tosi paranoidiksi; sanoinko nyt jotain väärää? suuttuko toi mulle? jne.

Lightfoot Kirjoittaa:
1.02.2016 - 0:28

Halusin vain nopeasti sanoa, että tuli ahmaistua koko blogisi sisältö tänään. Kiitos kaiken tämän avaamisesta; hurjan opettavaista lukea merkintöjäsi ja pohtia niiden esille tuomia kysymyksiä.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
4.02.2016 - 21:57

@Lightfoot: Ooo vau! Ihanaa että koet nää jutut hyödyllisiksi ^^ kiitos!

tuuti Kirjoittaa:
23.03.2016 - 1:26

Samaistun sekä tunneilmaisuun että sopeutumiseen. Ensimmäinen mielikuva minusta on varmasti juurikin tunnekylmä (tätä oon myös kuullut itsestäni puhuttavan), koska en halua/uskalla ilmaista tunteitani. Oikeesti saatan tutussa ja turvallisessa ympäristössä ilmaista tunteitani hyvinkin voimakkaasti ja spontaanisti, mutta oudommissa ympyröissä jotenkin tukahdutan kaiken ilmaisuvoiman, joka minussa on. Saatan monesti alkaa peilata muiden tunnereaktioita ja mielipiteitä, että tulen ilmaisseeksi itseäni ”oikein” ja ”oikealla voimakkuudella”. En suoranaisesti valehtele, mutta ilmaisen mielipiteeni niin kuin vastapuoli haluaa vastattavan. Sopeutuminen näkyy ennen kaikkea siinä, että tunnistan kyllä, miten huonosti asiat saattavat olla, mutten saa aikaiseksi tehdä niille mitään. Kun on tottunut tyytymään vähään, on iso kynnys alkaa muuttaa asioita kohti parempaa.

Jälleen kerran: kiitos tästä blogista!

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
26.03.2016 - 9:12

@tuuti: Luin kaikki kommenttisi, kiitos! Kuulostaa kovin tutulta kaikki mitä sanot. Muutoksen kynnys todellakin on valtava, kun on aina tyytynyt vähään. Yritän kuitenkin tehdä kovasti töitä muuttuakseni, mutta tuntuu, että otan aina yhden askeleen eteen ja heti seuraavaksi kaksi taaksepäin..Se on vaikeaa. Mutten halua olla ikuisesti sellainen haamu joka vain ’peilaa’ muita, niinkuin tuossa sanoit. Toivoa on aina :)

Kiitos sinulle kun luet ja paljon tsemppiä & jaksamista!

Annu Kirjoittaa:
25.03.2016 - 22:59

Löysin tämän blogin vasta nyt ja tämä on niin tuttua… Olen aina ihmetellyt tunnekylmyyttäni, en välillä välitä mistään oikeasti. Alkoholistiperheessäni sai olla varpaillaan ja olla kiltti huomaamaton tyttö. Pelkään olla eri mieltä ja riidellä. Yli kaiken pelkään hylkäämistä ja erityisesti parisuhteissa tunnun aina löytävän sitoutumiskammoisimmat miehet ja olen tullut hylätyksi. Kipuilen itseni kanssa ja etsin tahoa, josta voisin saada apua.
Blogistasi olen löytänyt niin paljon tuttua. Silti tunnen häpeää joutuessani sanomaan olevani alkoholistiperheestä – ei sitä saanut sanoa – en tiedä saanko vieläkään… Rehellisyys pelottaa, pelottaa että paljastuisi millainen olen ja että en kelpaa. Ja tunteiden ilmaisemisessa olen tosi huono.
Mutta suuri kiitos blogistasi! Tämän innoittamana yritän hakea ja löytää apua! Kiitos!

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
26.03.2016 - 9:37

@Annu: Hei Annu! Kivaa kun löysit tänne. Ikävää, että sinäkin kärsit näistä samoista pulmista! Mutta hienoa jos olet saanut jotain lohtua tästä blogista. Vaikka puhunkin täällä aika avoimesti tunnevammaisuudestani jne. niin en itsekään ole oikeassa elämässä vielä sen kummemmin päässyt ongelmistani yli. Takerrun vanhoihin tapoihini hyvin hanakasti; ne on tuttuja ja turvallisia. Olen sitoutumiskammoinen ihminen joka hakeutuu sitoutumiskammoisten ihmisten seuraan. En uskalla (tai oikeastaan halua) olla avoin ihmisten kanssa. Pitäisi jotenkin ravistella itseään syvältä päin ja saada aikaan perinpohjainen muutos omassa ajattelutavassa. Mutta niin, todellisuudessa muutokset tapahtuvat hitaasti..

Todella paljon tsemppiä avun hakemiseen! Toivottavasti pääset ratkomaan asioita jonkun mukavan, myötätuntoisen ihmisen kanssa. Hyvää alkavaa kevättä :)

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus