Mitä nyt taas

parisuhdehömppää

6.09.2015 - 15:10 / KuningatarAlkoholi.

18 vastausta - “parisuhdehömppää”

puarr89 Kirjoittaa:
6.09.2015 - 16:56

Hieno blogi vaikeista aiheista. Olen nyt kesänajan seurannut blogiasi. Olen 26 ja mullakin alkkisäiti. Mukavaa syksynjatkoa sinulle! :)

Pistän paremmaksi:Mä juoksen karkuun ennen kuin mitään ehtii alkaakaan. ;)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
6.09.2015 - 21:26

@puarr89: Aaaa voi että! Ymmärrän kyl hyvin, nää ihmissuhdejutut on vaikeita ja välillä ihmettelen, miten itse edes uskallan hakeutua ihmisten seuraan kun oon näin vaikee ja ailahteleva :’D

Mut hei, kiitos kun seurailet ja todella hyvää syksyä sinullekin :’) Tsemppiä!

Mikko Kirjoittaa:
6.09.2015 - 20:53

Olen itse samanlailla pohtinut minkälainen käsitys parisuhteesta, rakkaudesta ja näistä muista mukavista itselleni on jäänyt, kun olen kasvanut siinä ympäristössä, missä en kyennyt näkemään vanhempieni välillä mitään aidon tuntuista sidettä ja rakkautta (mutta mistä käsitys jostain aidommasta sitten on tullut? Käsitys paremmasta ja toivekkaammasta?). Varsinkin kun olen nähnyt ja joutunut kokemaan miten ja mistä syistä vanhempani sitten lopulta erosivat parisen vuotta sitten.

Minäkin pelkään, että olisin isäni tai äitini kaltainen niin parisuhteessa kuin muissakin ihmissuhteissani, mikä osittain lisää sitä epävarmuutta itsestä ja epäilystä ihmisiin, varsinkin kun ihmisiä on menettänyt elämästään. Se kuluttaa sitä energiaa ja saattaa määritellä liiaksi ihmissuhteen luonnetta ja tehdä siitä itseään toteuttavan ennustuksen. Se on luultavasti sellainen ajatuskulku ja toimintatapa, josta pitäisi itse päästää eroon. Miten, sitä en tiedä vielä, mutta kaipa tässä tulee vielä jotain keksittyä.

Jotain edistystä kai olen itse omassa elämässäni kokenut, kun pystyn paremmin luottamaan itseeni ja siihen, että ihmiset saattavat ihan oikeasti pitää minua ihan mukavana tyyppinä, jopa ystävänä. Tai ehkä parempi termi kuvaamaan asiaa on huolettomuus. Luottamuksen ja huolettomuuden välillä kun on se oma hassun hauska eronsa kuitenkin. Mutta saatan minä ihan jotain pöpiäkin kirjoittaa, oh well. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Mutta ehkä myös sen ole oppinut tai hyväksynyt, että muut ihmiset muuttavat ja muokkaavat minua, ja että ehkä ei ole olemassa mitään kovinkaan kiveen rakennettua Mikkoa. Se antaa omalla tapaansa luvan ja mahdollisuuden muuttua, jopa sellaiseen suuntaan kuin itse välillä toivoo. Itselläni kai prosessi on ollut sen suuntainen, että olen nykyään hiukan avoimempi ihminen kuin ennen, vaikka tunnen edelleen aina välillä ahdistuneisuutta tai lievemmin epävarmuutta sosiaalisissa tilanteissa enkä tiedä miten niissä toimia. Välillä on kuitenkin ihan hyvä flow. Pelot, ihan kaikenlaiset sellaiset, eivät ole minnekään hävinneet, ehkä muuttuneet toisenlaisiksi. Eivätkä ne varmaankaan poistu tai hälvene. Kuten ei varmaan syyllisyyskään. Miten niiden kanssa pitäisi elää, se olisi kiva tietää, tuntea ja kokea, mutta ehkä siihenkin sitten oppii.

Tiu diu, ajatuksia vain.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
6.09.2015 - 21:38

@Mikko: Aaa se kun tietää, mikä on pielessä mutta kun ei tiedä sitä, miten asiaa lähtisi muuttamaan :’D Tai ehkä tietää, muttei halua/uskalla. Mä oon vaan liian kyyninen ja pelokas tekeen mitään näille asioille, anakin vielä. Kamalinta olisi tosiaan päätyä toistamaan omien vanhempiensa virheet. Mut kamalampaa olisi kai jäädä paitsi kivoista jutuista, koska pelkää toistavansa nämä virheet.

JEP.

Wispie Kirjoittaa:
6.09.2015 - 22:17

Mulla on samalaisia tuntemuksia tuon esimerkki-asian suhtene. En oikeasti tiedä onnellisia suhteita. Osaan ehkä sanoa yhden suhteen, josta voi sanoa että ”worth it” kun se päättyi. Mun vanhempien parisuhde on niin vaikea, etten sen takia halua ikinä samankaltaista parisuhdetta. En vaan voi käsittää, miten voi olla niin läheinen jonkun kanssa, että ei tarvitse edes omaa huonetta. Mutta se onkin varmaan suurin ongelmani. Eniten tässä sulkeutuneisuudessa ärsyttää kuitenkin, että tuntuu kuin jotenkin painostettaisiin ryhtymään ”normaaliin” parisuhteeseen, vaikka en todellakaan halua.

Ehkä sitä ei vaan ole valmis parisuhteeseen. Ei voi itseä pakottaakaan läheiseen parisuhteeseen. Aina on mahdollisuus, että kaikki menee hyvin, mutta jos pakottaa itsensä kantamaan liian suurta taakkaa ei se ole reilua puolisoakaan kohtaan. Mut vaikkei oo valmis syvälliseen yhteyteen, ei se tarkoita et tarvii eristäytyä omaan luolaansakaan.

Ööh en nyt oikeen osaa laittaa sanoiksi pointtiani, mut oon yllättynyt kun tää on yleisempi ilmiö kun olen luullut.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
7.09.2015 - 9:21

@Wispie: ”miten voi olla niin läheinen jonkun kanssa, että ei tarvitse edes omaa huonetta”<—NIIINPÄÄÄ. Mä tarvin paljon omaa tilaa, muuten alkaa ahdistaa. Ajatus siitä, et pitäis koko ajan olla jonkun kanssa tai vähintäänkin tietää missä se on (ja ilmoittaa aina missä itse on) kuulostaa musta uuvuttavalta. Mut joillekkin se sopii oikein hyvin, et mikäs siinä.

Oon todellakin samaa mieltä, ettei oo hyvä pakottaa itseään sellaiseen, mihin ei koe olevansa valmis. Ja en todellakaan halua, et joku muu kärsii mun takia. Mut juu, aika näyttää mihin suuntaan tää tunnevammaisuus menee..

Marava Kirjoittaa:
8.09.2015 - 8:27

Heippa! Halusin vaan käydä kertomassa, että oon seurannu tätä sun blogia jo pitkään, ja lukenu jokasen päivityksen useempaan kertaan.

On aina tosi helpottavaa tietää, ettei oo yksin ongelmiensa kanssa.
Osaat tosi hyvin kuvailla kaikkia juttuja mitä itekkin käyn läpi, ite oon tosi huono kuvailemaan/ilmaisemaan omia tunteita jne., mutta sun blogis avulla oon saanu selvyyttä kaikenlaisiin asioihin.

Toivottavasti tästä blogistas on sulle itelle yhtä paljon apua ku mulle, ja hei, tsemppiä elämään, oot mahtava ihminen! :)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
8.09.2015 - 16:54

@Marava: No hei! Kivaa, että esittäydyit :D Aivan upeaa kuulla, että oot näin kovastu tykänny ja että sarjiksista on ollut sulle hyötyä. Et todellakaan ole yksin näiden juttujen kaa, sen olen itsekin tajunnut bloggailessa, kuinka paljon meikäläisiä todellakin on.

Kiitos todella paljon ihanasta kommentista ja voimia sulle!

Piia Kirjoittaa:
9.09.2015 - 21:00

Voihan käydä niin, että joskus tapaat sattumalta jonkun, josta tulee ihan vahingossa läheinen ystävä, eikä siinä ehdi jäädä mitään miettimään. :)

Minä kuvittelin nuorena, etten ikinä mene naimisiin, kun ei siitä vanhempien riehumisesta kotona puukko kädessä kovin hyvää käsitystä parisuhteista saanut. Jostain syystä minulle kävi niin, että hakeuduin juuri turvallisten ja sitoutuvien miesten seuraan. Ei onneksi tarvitse vatvoa sellaisia parisuhdeongelmia, joita joillekin tutuilleni seuraa, kun vain hankalat tyypit kiinnostavat.

Ikävistä kotioloista on myös se hyöty, etten ryhdy riitelemään turhista asioista ja useimmiten kerron huononkin palautteen rakentavasti. Ärsytti aina kotona sekin, että ne vanhempien riidat olivat täysin turhia, eivätkä johtaneet mihinkään ratkaisuun.

Huonoa perintöä kotoa taas on se, etten vieläkään pidä halailua kovin luontevana, ainakaan muiden kuin oman kullan kanssa. Kun ei kotona halailtu, ei jotenkin edes tule mieleen, että niin voisi tehdä. Lapsia sentään halailen kovasti.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
9.09.2015 - 22:02

@Pia: Lohduttavaa, Pia! Jospa mullekin kävis noin. Just nyt kaikki vaan tuntuu niin kamalan ylivoimaiselta :’D Parisuhde veis aika paljon energiaa, mitä mulla ei oo. Tai ehkä siitä sais energiaa, jos se ois oikean henkilön kanssa. Tukea jne..

Kivaa et sä löysit jonkun jota halailla! Tuo on tosi hienoa :)

Saiccu Kirjoittaa:
10.09.2015 - 13:45

Mulla on tavallaan sama juttu. Toisaalta haluaisin kovasti löytää sen toisen puoliskon, mutta niin moneen kertaan olen joutunut pettymään ja luottamus rikottu, että olen tullut todella kyyniseksi ja epävarmaksi. Vaikka ei saisi leimata koko mieskuntaa näiden mätien omenien takia, niin mun on silti vaikeaa suhtautua uusiin tuttavuuksiin. Pelkään, että kohta sattuu taas ja lujaa.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
14.09.2015 - 17:26

@Saiccu: Aaa ymmärrän oikein hyvin! Se on kyl kamalaa, miten luottamisesta rangaistaan kun ihmiset sit hyvksikäyttää sitä :( Haleja sinne<3

J Kirjoittaa:
12.09.2015 - 13:40

Voi juku, voi juku, mitäs tähän nyt sanoisi.. kuulostaa tutulta! Itse jään yleensä suhteisiin (tai niiden alkuihin) sillä mielellä, että haluan katsoa sen siihen asti kunnes paljastuu ettei se toinen oikeasti pidäkään minusta tai että se jopa vihaa mua ja haluaa vain laskelmoidusti satuttaa. Tietenkin saatan myös vähän kevyesti painostaa tähän suuntaan olemalla jotenkin inhottava tai sanomalla typeryyksiä, että se toinen hermostuisi. En jotenkin kestä sitä epävarmuutta ja samalla varmuutta siitä, että vituiks menee, joten olen aina vähän jo toinen jalka ovesta ulkona.

Ja samalla mulla on hirveä läheisyydenkaipuu ja tuntuu siltä, että en vaan koskaan pääse näistä omista mielikuvista eroon ja sinne asti, että voisin jonkun kanssa rakentaa parisuhteen. Nyt olen ”ratkaissut” asian niin, että ”tapailen” tyyppiä, joka on minuakin sitoutumiskammoisempi. Tässä suhteessa tavallaan toteutuu kaikki ne pahimmat pelot (se ei vastaa aina viesteihin, en koskaan tiedä koska näen sen seuraavan kerran, sillä on varmaan muita ja niin mullakin), joka jollain kierolla tavalla tekee siitä mulle myös tutun ja turvallisen.

Kotona en koskaan kuullut yhtä ainoaa syytä siihen, miksi äiti ja isä olivat päätyneet yhteen (rakastivatko ne toisiaan koskaan?), ja äiti mustamaalasi isää minkä kerkesi ja varoitti aina että mitään miestä ”ei kannata ottaa”. Juuh kiitos, perille meni…

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
14.09.2015 - 17:34

@J: Voihan asian nuinkin hoitaa :D Ei varmaan ahdista niin paljon, kun tietää että millon vaan voi kävellä suhteesta pois (itselleni tää on ainakin tosi tärkeetä, se että mulla on valta päättää millon leikki loppuu).

Ja jep, mullekin äiti aina toitotti (varsinkin humalassa) että ’elä vaan mene naimisiin’ juu juu ei kyl hirveesti tee mielikään kun teitä kattoo..

Innu Kirjoittaa:
14.09.2015 - 8:25

Itse olen yli kymmenvuotisenkin parisuhteen jälkeen hävettävänkin epävarma siippani vaikuttimista ja siitä haluaako hän olla kanssani. Vaikka järki sanoo että tässä ajassa on kyllä tullut ihan varmasti niitä syitä lähteä ja syitä jäädä ja hän on jäänyt, niin silti tunteet kallistelee sinne epävarmuuteen.

Itse löysin puolisoni aika salamarakkaus-tyyppisesti, toki terävin kärki tunteilta on tylsynyt mutta hän saa vieläkin perhoset lepattamaan vatsanpohjassa. En usko että olisin etsimällä etsien löytänyt ketään, sillä minulla on todella paha taipumus ylianalysointiin ja se näivettää helposti ihan kaverisuhteetkin…

Olen itse päätynyt siihen että hyvän parisuhteen löytäminen on eniten kiinni ihan tuurista. Tiedän vain yhden parisuhteen joka on etsimällä alkanut ja kestänyt pidempään kuin muutaman vuoden.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
14.09.2015 - 17:38

@Innu: Musta on kiva ajatus, että se ’oikea’ tulee vielä eteen ihan itsestään, eikä tarvitse etsiä sitä epätoivoisesti kivien ja puiden takaa niinkuin sinkkuelämässä. Mut juu, jos puolisosi on vielä luonasi kyllä hän varmasti ihan aidosti haluaa siinä olla. Toivottavasti epävarmuus ei ala nakertaa liikaa suhdettanne. Tsemppiä!

Tuuti Kirjoittaa:
12.10.2015 - 10:34

Mulla taas on ihan päinvastainen juttu: oon ehkä lievästi ripustautuva ja oon aina halunnut pitkän ja kestävän parisuhteen. Muutenkin mun haaveet ja arvot on hämmentävän perinteiset siihen nähden, miten rikkinäinen perhe mulla on: haluan naimisiin, perheen, omakotitalon jne. jne. jne. Tällä hetkellä oon onnellisesti parisuhteessa, mutta varsinkin suhteen alkuaikoina olin jatkuvasti epävarma siitä, oonko mä ok. Nytkin puolison pitäisi olla koko ajan vakuuttelemassa, että rakastaa ja oon hyvä just näin. Koko mun elämää leimaa turvan, läheisyyden ja pysyvyyden kaipuu, joten ehkä mä vähän salaa pelkään, milloin tämäkin loppuu, vaikka nyt kaikki onkin hyvin.

Mutta joo, ehkä parisuhteeseen ryhtyminen vaatii sitä, että uskaltaa luottaa toiseen ja antaa itsestään jotain. Vaikka se onkin ihan kauhean vaikeaa! Omakin puoliso on pysynyt vierellä, vaikka oon kaatanut sen niskaan about kaikki traumani. :D

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
12.10.2015 - 21:47

@Tuuti: Varmasti se voi mennä näinkin päin. Itsekin teoriassa haluaisin naimisiin, perheen, omakotitalon jne. mut ku käytännössä se kaikki ahdistaa liikaa. Just toi et pitäis oppia luottamaan toiseen..vaikeaa se todellakin on! Ihan varmasti myös sellaiselle jolla ei edes ole mitään traumoja :’D

Tsemppiä parisuhteeseen! Mahtavaa, että olet löytänyt noin kivan tyypin rinnallesi

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus