Mitä nyt taas

surun lapset

12.05.2014 - 13:54 / KuningatarAlkoholi.

25 vastausta - “surun lapset”

random piirtelijä Kirjoittaa:
12.05.2014 - 15:38

Rakastan näitä sun postauksia, ne herättää ajattelemaan yhteiskuntaa ja sen huonoa ja puolia. Se antaa ajattelemisen aihetta elämään. Sä oot hyvä kertomaan ja perustelemaan asioista, sekä kertomaan asioita monesta näkökulmasta. :)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
12.05.2014 - 22:23

@random piirtelijä: iik miten ihana kommentti! <3
Mulle on tärkeää just yrittää tarjota eri näkökulmia. Nää asiat kun on usein monimutkaisempia kuin miltä näyttää :p

M Kirjoittaa:
12.05.2014 - 17:26

Jälleen kerran huikean hyvä ja ajatuksia herättävä postaus sinulta! Kiitos että teet näitä. Juuri tuo Siljan kokema tarina oli yksi syy itelläkin miksi pelkäsin hakea apua mutta 4vuotta rohkeuden kerämistä ja tänä vuonna sain sitä. Onnekseni vastaukset eivät olleet juurikin ”hymyile enemmän” jota pelkäsin.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
12.05.2014 - 22:50

@M: Ihanaa että tykkäät :D Ja kiitos itsellesi kun jaksat lukea.

Hienoa että hait apua ja myös sait sitä! Toivottavasti kaikki sujuu hyvin ja alkaa helpottaa :) Paljon tsemppiä ja propsit sulle kun uskalsit ottaa tämän tärkeän askeleen, se todellakin vaatii rohkeutta.

puppu Kirjoittaa:
12.05.2014 - 19:16

Hui! Onpa epäammattimaista toimintaa. Olin aika samassa tilanteessa vuosi sitten ja sain tukea YTHS-palveluista, jopa useampaan juttelukertaan kun olin oikestaan oikeutettu… On tärkeetä tosiaan puhua näistä molemmista kokemuksista.

Niille, jotka miettii, onko nyt muka niin paha olo että pitäis hankkia apua vai onko ongelmat liian pieniä muihin verrattuna ja hoitajat ei ota tosissaan – ei ole liian pieniä ongelmia! Varmasti jos on sormi jo luurilla niin on ihan oikeasti tarve.

Mä ajattelin ensin etten ansaitse apua, mutta uskalsin sitten eka varata ajan opintopsykologille – niille on lyhyemmät jonot JA sähköinen lomake puhelinkammoisten iloksi. Joten kannattaa kokeilla sieltä ensin, jos YTHS tuntuu ylivoimaiselta.

Kiitos näistä sarjakuvista, käsittelet tosi tärkeitä aiheita niin objektiivisesti kun vaan voi, ja vieläpä sarjakuvakerronta sujuu. Toivottavasti sulla menee hyvin, ja samoin kun kaverilla.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
12.05.2014 - 22:41

@puppu: Mahtavaa et sulla on näin positiivisia kokemuksia! Tuonne opintopsykologille on varmaan hyvä mennä aluksi ja kynnyskin näköjään matalampi (ja varmaan moni hyötyy tosta sähkösestä lomakkeesta), kiitos vinkistä!

Ja kiitos myös kun luet ^^
(kaverini voi nykyää paremmin ja voin itsekin yllättävän hyvin, kiitos kysymästä! Toivottavasti sinullakin mene paremmin :))

Leena Kirjoittaa:
12.05.2014 - 21:27

Minäkin rakastan. Tärkeitä aiheita, jotka koskettavat syvältä.

Tämäkin. Tuntuu todella turhauttavalta kuulla, ettei ole avun arvoinen. Eikä opiskelija muuten halua kuulla, että yksityiselle pitäisi mennä, jos nyt jotakin apua muka haluaa.

Sitten ihmetellään, miksi niin moni päätyy epätoivoisiin ratkaisuihin.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
12.05.2014 - 22:32

@Leena: Niinpä! Eipä oo varmaan monta opiskelijaa jolla on varaa mennä yksityiselle. Nyt kun vielä YTHS joutuu supistamaan palvelujaan, niin saattaa monelle nuorelle olla vielä vaikeampaa saada sitä apua. Kyllä kaikki ovat avun arvoisia ja kaikkein pitäisi sitä apua saadakin!

ps. kiitos kun oot niin ihana :3

Kipa Kirjoittaa:
13.05.2014 - 13:40

Mitäääh!!
Siis onks tää oikeesti tapahtunu?
Jos on niin hoitovirheen teki!
Suomessa on todella paljon masentuneita ihmisiä ja varsinkin aikuisiässä harva uskaltautuu psykpoliklinikalle. Onneks mulla todettiin masennus varhain jo ylä-asteella nii äippä vei mut sinne.

Ystäväni poikaystävällä on vähän samankaltaisia ongelmia, mutt se ilmenee niin että tekee liikaa töitä. Se ahmii niitä työtunteja iha hirveesti. :(
Sanottiin ett ystäväni vois mennä poikkiksensa mukaan sinne, ns. henkinen tuki.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
13.05.2014 - 22:05

@Kipa: Valitettavasti tämmösiäkin tapauksia on välillä, vaikka kauhealta kuulostaakin :/ Luulis, et koska Suomessa tosiaan on paljon masentuneita ihmisiä, mielenterveysongelmiin osattais suhtatua aina järkevästi. Huhhuh. No mut onneksi sä oot ollu onnekkaampi :D

Toivottavasti ystäväsi poikaystävä saa apua! Monille voi tosiaan tehdä hyvää ottaa joku läheinen ihminen terapiaan tueksi. Ei ehkä ahdista sit niin paljon.
Kaikkea hyvää teille :)

Elli Kirjoittaa:
13.05.2014 - 14:15

Voi ei mikä neuvo! ”Kas vain, enpä vain ole muistanut hymyillä..!”
Itse kävin ammattikoulun kautta muutaman kerran psykologilla, mutta ennen lähetteen saamista koululääkäri arvioi avun tarpeeni… Hänen ammattimainen mielipiteensä oli, että hän ei kyllä antaisi 18-vuotiaan tyttärensä lähteä kotoa niin aikaisin. Jep jep. Olin siis vaikeassa tilanteessa kotona (äidin takia) ja todella tarvitsin apua päätöksen tekoon. Onneksi en ollut sen koululääkärin tytär! Psykologi oli sentään asiallinen. :) (Ja sain lähdettyä!)

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
13.05.2014 - 22:16

@Elli: Joo mäkin unohdin hymyillä viime viikolla ja nyt mulla on vaikee masennus ja kärsin unettomuudesta.

Onneksi se psykologi oli järkevä ja pääsit pois! Toivottavasti asiat on sulla nykyään paremmin ^^

Surusumu Kirjoittaa:
13.05.2014 - 16:38

Huh, mikä vastaanotto! :( Valitettavasti olen kuullut kyllä samankaltaista juurikin terveydenhoitajista/sairaanhoitajista. Uskon myös, että Suomessa suurin osa mielenterveyshoidon ammattilaisista on päteviä ja osaavia, mutta ongelmana on, että päätyykin juuri jollekin, joka ei ole se ammattilainen.
Itse pääsin YTHS:llä heti psykologille, jonka kautta sitten myöhemmin psykiatrille. Onneksi ei tarvinnut ensin kulkea perusterveydenhoitajan kautta…

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
13.05.2014 - 22:21

@Surusumu: Samaa mieltä. Oon valitettavasti kuullut muitakin Siljan tapaisia tarinoita, mutta haluaisin kuitenkin uskoa että suurin osa mielenterveydenhoidon ammattilaisista on asiallisia. Pitäisi tehdä laajempaa tutkimusta ja selvittää asia :) Ihanaa et sullakin on hyviä kokemuksia YTHS:stä!

Mikko Kirjoittaa:
13.05.2014 - 18:49

Mun mielenterveyshoitoon hakemiseni historia menee varmaankin suurin piirtein näin:

1. ajattelin, että mulla ei ole mitään oikeita ongelmia, koska en ole henkisesti sairas (vaikka sitten toisaalta samaan aikaan ilmassa on aina ollut romantisoitu käsitys hulluudesta myös)

2. Täyttelin kutsuntojen takia mielenterveyslirpakkeen, siinä oli yllättäen läsnä masennusta ja kävinkin ekaa kertaa psykologilla puhumassa, kun kertas piti. Mutta masennukseni unohdettiin sujuvasti, koska menin sivariin enkä siten ole millään tavoin riski yhteiskunnalle. Enkä itse halunnut viivästyttää sivarin alkamista, koska sen kuitenkin halusin suorittaa mahdollisimman nopeasti pois alta.

3. Sivaripaikallani huomasin miten vaikea minun on olla. Yhteiskeittiön käyttäminen tuntui aivan liian ahdistavalta ja vetäydyin kuoreeni. Kävin puhumassa eka kaupungin terveyden huollossa, ja sitten siviilipalveluspaikkani psykologilla (en halunnut eka puhua asiasta palveluspaikallani, koska mielenterveyden stigma on mitä on). Puheltiin silloisista ongelmista ja että minulla olisi tarvetta pitkälle terapialle, mutta se ei ollut vielä ajankohtaista sivariaikani lyhyyden takia. Näin siis 2011.

4. Elämää, ihan ensimmäinen oma koti, Kelan tukemaa työharjoittelua ja pieniä omituisia väsymystiloja ja outo miete aina toisinaan kävellessä: ”Mä tahdon kuolla.”

5. 2012 opiskelemaan, mutta opiskelin (ja opiskelen) mielestäni väärää alaa. En siis hakeutunut psykologille, paitsi sitten erinnäisten tapahtumien takia hakeuduinkin 2013 keväällä. Kun esitin terveydenhoitajalle oman tilanteeni ja pyynnön hakeutua psykologille, niin minun tilanteeni kuuli myös harjoittelija, joka perehtyi tulevaan työhönsä. Se oli sellainen todella hilpeä tilanne. Mutta pääsin ilman hankaluuksia kuitenkin psykologille.

6. Opiskelijaterveydenhuollossa olen käynyt nyt useamman kerran kuin olisi oikeastaan mahdollista, mutta minulla on erikoistilanteeni, kun haikailen pois Turusta ja samaan aikaan minulla on kuitenkin aika selkeästi käsiteltäviä asioita aivan mukavaisesti.

7. Eli syksyllä 2014 tai sitten keväällä 2015 käyn yksityisillä psykologeilla hakemassa diagnoosin ja siitä olisi tarkoitus hakeutua Kelan tukemaan psykoterapiaan, johon opiskelijaterveydenhuollon psykologin kanssa olen uskonut olevan tarvetta kohdallani.

Tällainen on siis ollut minun tieni. Siinä korostuu hyvin paljon se, että mielenterveysongelmilla on stigmansa, johon ei halua leimautua. Psykologille käymisen tarpeelle muodostuu täten kynnys, vaikka ”pienimmistäkin” asioista sinne oikeastaan mennään.

Itselläni on ollut hyötynä se, että prosessi oli sen verran pitkä, että pystyin asennoitumaan siihen oikealla tavalla. Ja olen aina pystynyt kertomaan isän alkoholismista ja muista siihen liittyvistä kipeistä pisteistä heti avoimesti terveydenhuollon edustajille (itsestään kertominen on monesti ja ymmärrettävästi iso kynnys). Ja onnekseni minuun on aina suhtauduttu niin vakavasti kuin olen halunnutkin, kenties myös vakavemmin kuin toivoinkaan.

Toisaalta olen saanut ehkä turhan usein sellaisia ”vinkkejä”, että voisin luistaa sivarista tai muista valehtelemalla ahdistustilani tasosta ja näin, jotta saisin itselleni lomaa. Minä en kuitenkaan vain halua mennä sille tielle.

Koska suomalaisen pitää kestää omat murheensa. Mikä on aikamoinen asenneongelma.

Joo. Tällaista nyt. Ehkäpä tästä tarinasta on jollekin hyötyä, mutta luultavammin ei.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
13.05.2014 - 22:29

@Mikko: Kyl mie tiesin et Mikolla ois tähän jotain painavaa asiaa sanottavana :D Kaikista tarinoista on hyötyä, usko pois. Nyt tiedän sinusta vähän enemmän :) Kiitos kun kirjoitat niin rohkeesti tänne~

Aika kivikkoista tietä oot kulkenut, ystäväiseni. Respect.

kettu Kirjoittaa:
28.05.2014 - 16:38

Mulla on niin hirveän vaihtelevia tarinoita.

JKLssä koululääkäri pyysi että katsoisin sen kanssa netistä jonkun masennuslääkkeen kun valitin pahaa oloa ja sitä että haluaisin päästä puhumaan jollekin vuosien mittaisesta väkivaltaisesta parisuhteesta. Mulle määrättiin vuodeksi masennuslääkkeitä, ei mitään kontrollia, ei mitään keskusteluapua.

Toisessa kaupungissa koetin hakea ahdistukseen apua rakkaan sukulaisen kuoltua- ja tietenkin kaikki se käsittelemätön paska kyti pinnan alla. Arvauskeskuksessa kerrottiin että olen oikeutettu kolmeen käyntiin mielenterveyshoitajalla. Kävin kahdesti, koska ajattelin että mulla on edes se yksi kerta vielä käytettävänä jos ei mitään muuta heru.

Mulla diagnosoitiin parantumaton neurologinen sairaus jonka ennuste oli täysin arvaamaton. Se voisi olla oireettomana tai viedä mut pyörätuoliin vuodessa. Ensimmäisessä kaupungissa jossa sairaus todettiin, mulle sanottiin että sähän voit katsoo netistä jos oot kiinnostunut jutteleen jonkun kanssa, siellä on niitä keskustelupalstoja ja muuta. Toisessa kaupungissa sanottiin, että ei meillä oo mihinkään tollaseen tarjolla mitään keskusteluapua, ei meillä saa välttämättä kriisiapua ees jos on koittanut itsemurhaa.

Kolmannessa kaupungissa pääsin YTHSlle kun mulla todettiin leikkausta vaativa sairaus, jonka ansiosta en koskaan välttämättä pystyisi lisääntymään. Sen olisi voinut toki kantaa paremminkin, sairauden, mutta siinä kohtaa oli jo niin paljon paskaa lastina ettei enää kyennyt. Pääsin suoraan kriisipsykan puolelle, ja kävin sielä aikani. Siellä ollaan oltu tosi ymmärtäväisiä ja ihania, ja sitä oli myös se terkkari joka mut sinne alkujaan sai puhuttua. Se terkkari sanoi, että voin soittaa sille aina jos tulee sellanen olo että pitää puhua tai hajoaa, vaikka en oikeastaan ole hänen potilaansa.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
28.05.2014 - 21:53

@kettu: Vau, tosi karuja tarinoita. Kiitos kun kirjoitit niistä tänne! On niin tärkeää puhua näistä huonoista kokemuksista mielenterveydenhuollossa. Parannettavaa löytyy selvästi.

Onneksi sait lopulta apua, vaikka siinä meni aivan liian kauan. Toivottavasti asiat on nyt paremmin. Tsemppiä!

Epo Kirjoittaa:
9.06.2014 - 20:03

Voihan helvetti.
Itse pääsin suoraan psykologille kun yths:n mielenterveyspuolelta apua hain. Tosin, olin sitä ennen käynyt terveydenhoitajalla puhumassa terveyskyselyn vastauksista, mihin olin kertonut mielenterveysasitakin kun niitä kerran kysyttiin.

Terveydenhoitaja itsekin myönsi, ettei hänellä ollut oikeastaan ammattitaitoa auttaa oikeastaan mihinkään mitä olin kyselyssä kertonut. Sanoi kuitenkin, että voin varata aikoja mielenterveyspuolella tai tulla juttelemaan hänelle uudestaan, vaikka hän ei asiantuntija olekkaan. No, en mennyt terveydenhoitajalle uudestaan. Noin vuoden, tai puolentoista, päästä soittelin mielenterveyspuolen ajanvaraukseen läheisten kannustamana.

En tajua miksi kaikki yths:llä ensin aina tungetaan terveydenhoitajalle, jolla ei ole pätevyyttä tai valtuuksia tehdä yhtään mitään. Parashan oli kun kävin siellä näyttämässä pattia kädessäni, ja hoitaja sanoi vaan, että emmä tiiä, varaa aika lääkäriin. Tätäkin terveydenhoitajan aikaa olin odottanut yli viikon, ennen sitä ei annettu edes varata lääkäriaikaa ja sitten lääkäriaikaa sain odotella sen verran pitkää, että oireet olivat aikalailla hävinneet siinä vaiheessa kun sinne pääsin. No, jäipähän siitä käteen edes resepti paracetamoliin.

Epo Kirjoittaa:
9.06.2014 - 20:11

Ylipäätään on todella henkisesti raskasta, että kaikista niistä hankalimmista asioistaan pitää puhua kymmenelle eri ihmiselle.. (No okei, omassa tapauksessani vain kolmelle ennenkuin pääsin terapiaan. Kaikista hankalimmat jutut ”säästin” pelkästään sille viralliselle terapeutilleni).

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
10.06.2014 - 10:44

@Epo: Mäkään en oikeen ymmärrä tätät terveydenhoitajarumbaa. Miksei ne voi palkata oikeasti päteviä ihmisiä? Onko resurssipula menny niin pahaksi vai mikä on?

Onneksi pääsit lopulta psykolle :) Se voi vaatia paljon voimaa ja rohkeutta hakea itselle apua, vielä kun pallotellaan paikasta toiseen. Mielenterveysongelmista kärsivillä ihmisillä kun on usein rajallisesti energiaa, niin en ihmettele jos moni jossain vaiheessa päättää luovuttaa ja jää yksin ongelmineen.

Nina Kirjoittaa:
18.07.2014 - 10:12

Moikka! Ensinnäkin sun blogi on aivan mahtava! Tää on auttanu mua ymmärtää asioita ja laittanu mitettimään noit juttui toisesta näkökulmasta.
Tokaks: Mulle on käyny just noin ku Siljalle. Mä menin terkkarille normi tarkastuksee ja yritin ekaa kertaa puhuu asioist ja se vaa totes ”Toi on normaalii teini-iän epävarmuutta!” No ei ollut. Päädyin lopulta yksityiselle psykalle ja nyt asiat on jo paremmin.
Kolmanneks: Oot puhunu paljo masennuslääkkeiden käytöstä. Ajattelin tuoda sulle toisen näkökulman tähän asiaan: Ei ne ongelmat lääkkeillä katoa. Niistä pitää puhua. Tosi usein masentuneille (Ja muillekkin) tyrkätään vain lääkkeet kouraan, eikä anneta edes mahdollisuutta selvitä pelkällä puhumisella. Lääkkeet lieventää pahaa oloa ja sinäänsä joissain tapauksissa ne on tosi hyvä juttu! Mutta jos ihminen haluaa todella parantua, pitää hänen myös puhua asioista ja käsitellä ne! :)
Lopuksi: Ihanaa kesää<3 ja jatka bloggaamista! Tää varmasti auttaa useita ihmisiä käsitteleen ja ymmärtämään asioita! :)

[WORDPRESS HASHCASH] The poster sent us '2046075059 which is not a hashcash value.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
18.07.2014 - 18:06

@Nina: iiik kiitti tosi paljon! ^^ Tykkään saada ihmiset miettimään.

Mahtavaa et pääsit yksityiselle psykolle selvittelemään tuota ’teini-iän epävarmuutta” :D Mut oikeesti, mistä näitä tietämättömiä terkkareita oikein tulee? Hmph.

Tuosta kolmos kohdasta: Oot aivan oikeassa, monelle terapiasta on paaljon enemmän hyötyä kuin lääkkeistä. En todellakaan ajattele, että pillereitä pitäis alkaa kaataa kaikkien kurkusta alas (harmi jos tuli sellainen mielikuva!). Omalle veljelleni lääkäri löi masennuslääkkeet kouraan kun hän meni valittamaan ahdistustaan (mitään terapiaa ei otettu edes puheeksi, vaikka hän onkin kovasti sen tarpeessa).

Halusin tässä vaan tuoda esille sen, kuinka monet ihmiset jotka EIVÄT kärsi mielenterveysongelmista luulevat, että tyyliin pelkällä liikunnalla, positiivisella asenteella ja tahdonvoimalla sairas ihminen voi saada rikkinäiset aivonsa toimimaan. Jos totta puhutaan, itsekin ajattelin ennen että kaikki lääkitys on turhaa ja sillä halutaan vaan muuttaa ihmiset zombeiksi. Mut sit aloin lukea mielenterveysongelmaisten ihmisten tarinoita, ja tajusin, että lääkitys on pelastanut monen ihmisen elämän, tai mahdollistanut sen, että ihminen pystyy edes jokseenkin elämään normaalia elämää. Joillakin ihmisilä aivojen kemikaaliepätasapaino ei parane pelkällä terapialla. Jokaisen pitää löytää se oma terapia/lääkitys yhdistelmä, mut se onkin sit potilaan ja lääkärin välinen juttu. Hei jos lääkitystä ei tartte ollenkaan ja pärjää pelkällä terapialla niin mahtava juttu! :D

Tuuti Kirjoittaa:
9.09.2014 - 20:18

Mulla taas on ihan päinvastaisia kokemuksia YTHS:stä. Mua alkoi ahdistaa parit jutut lapsuudesta ja nuoruudesta ja soitin YTHS:n mielenterveyspuolelle. Ne varas mulle puhelinajan psykologille, joka sitten arvioi puhelimessa, kuinka nopeaa apua tarvitaan. Mulla ei ollu sinänsä mikään hengenhätä, oli vaan tarve jutella ja purkaa ajatuksia, kun ne nyt kuitenkin oli läsnä jokapäiväisessä elämässä. Ekan ajan sainkin sitten about kuukauden päähän, ja siitä lähtien kävin monta kuukautta puhumassa psykalle, vaikka virallisesti olisin ollut oikeutettu vaan kolmeen käyntikertaan. Sitten psykologi ehdotti, että aloittaisin terapian, suositteli terapeuttia ja antoi lähetteen psykiatrille, että saisin lausunnon Kelan tukia varten. Pari viikkoa lausunnon saamisen jälkeen istuinkin terapeutillani.Varsinainen arviointi kesti siis melko pitkään (ehkä ihan vaan senkin takia että sopiville terapeuteille oli jonoa), mutta sain kuitenkin apua suht nopeasti. Mulle oli tärkeintä, että sain puhua jollekulle.

KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:
10.09.2014 - 12:54

@Tuuti: No sinullahan kävi hyvin! Nuinhan sen pitäis aina mennä :) Mä en tosiaan tiiä mistä nuita epäasiallisia terveydenhoitajia oikein tulee, heh.

Oli mukavaa lukea tämmönen positiivisempi tarina YTHS:stä. Toivottavasti asiat menee sulla nyt paremmin :D
*hali*

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus