yksi ahdistuksen kauheimpia oireita….

26.06.2014 - 9:44 / KuningatarAlkoholi.




21 vastausta - “yksi ahdistuksen kauheimpia oireita….”

  1. Maissi Kirjoittaa:

    Jännää. Mulle se täysin merkityksettömänä, elävänä olentona hetken aikaa ikuisuudessa oleminen on jotenkin älyttömän lohdullista. Loppujen lopuksi millään mun tekemälläni ei oo mitään merkitystä. Universumia ei kiinnosta pätkääkään mun olemattoman pienet ratkaisuni.

    Aivot menee kyllä solmuun, jos yrittää ajatella liikaa, millaista on olla ei-olemassa, mutta onhan sekin jotenkin todella kiehtovaa. Toinen vaihtoehto kiehtovalle olisi kyllä just toi ahdistuminen, eli sinänsä ymmärrän sunkin näkökannan täysin.

  2. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Maissi: Kiva lukea aiheesta eri mielipiteitä :) Onneks kaikilla ei oo niin epätoivoisia fiiliksia kuolemasta kuin minulla. Munkin pitää yrittää vaan olla ajattelematta liikaa, varsinkin yön pimeinä tunteina kun aivot on väsyneet ja kaikki pelot tuntuu entistä voimakkaampina.

    Iso hali<3
    Ehkei universumi välitä sinusta mutta minä kyllä :3

  3. Mii Kirjoittaa:

    ”Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä”
    Kiitos tästä blogista, oon päivittäinen vieras nykyään :)

  4. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Mii: EI VAAN KIITOS SINULLE.

    Ihanaa että tykkäät<3<3<3
    ^^

  5. Mikko Kirjoittaa:

    Tavallaan ei voi olla varma, että onko edes olemassa, että onko kaikki vain harhaa. Mutta samalla on kuitenkin sellainen tuntemus, että jotain on olemassa. Että on olemassa edes tuntemus. Ja tavallaan siis se, että jotain on olemassa, on mulle itselleni hengellisyyttä ja maailmankuvaa. Se ei vielä anna vastauksia tuohon kuoleman ja elämän kysymykseen, mutta on jotain mistä voi olla varma (ainakin siihen asti kunnes lukee nihilistien perustelut?).

    Se, että onko olemassa oleva jotain yliluonnollista eli ei, on minulle ihan saman tekevää. Minä en voi sitä tietää, riittää ihan se, että jotain on olemassa. (Muutenhan pidän elämää ihan järjettömänä, absurdina)

    Mutta tämä ja nämä ovat niitä elämän suuria kysymyksiä, jotka pelottaa vielä enemmän, kun on muutenkin liikaa epävarmuutta elämässä. Ja mitä luultavammin tulee herkemmäksi sille, että miettii näitä kysymyksiä. Niitä on hyviä miettiä ja kaipa sitten vähän vähemmän ahdistaa, kun on keksinyt itselleen luontevimman vastauksen.

    Voi sitten käsitellä jotain muuta suurta ja ahdistavaa kysymystä seuraavaksi.

    Mutta kuolema on jotenkin hämmentävä asia. Minä en henkilökohtaisesti pelkää omaa kuolemaani, mutta läheisten ja ihan tuntemattomienkin menettäminen ja kuolema voi pysäyttää miettimään, että mitä järkeä missään on. Silloin ranteiden alue on ohuinta lasia ja joki kiemurteleva käärme. Ja silti sitä jaksaa elää, vaikka missään ei ole mitään järkeä, kaipa elämässä vain sitten on vielä jotain elettävää tai ainakin vähintään jotain kaunista. (Mun kuoleman pelottomuuteni yksi sivujuonne on se, että olisin valmis antamaan ruumiini lääketieteelliseen käyttöön kuolemani jälkeen. Tai sitten olen vain tieteellisen itsetuhoinen ihminen.)

    Mutta joo, vastauksia suuriin kysymyksiin. En tiedä keitä niillä on, enkä ehkä halua tietääkään. Sillä tietämättä oivaltaa sen itse, vähintäänkin väärin, ja se on kaikkein parhainta.

    Makaaberit terveiset, köhm höm.

  6. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    Mikko: Huokaus miksen mäkin voi hyväksyä oman kuolevaisuuteni? Kadehdin.

    Mulla tää dissosiaatio saa kaiken vaikuttamaan epätodelliselta. Kävelen joskus Helsingin kadun laidoilla ja tuntuu, et mä etsin…lavasteita? Et kaikki mikä ympäröi mua on vaan harhaa, suuri näyttämö. Mä vaan näyttelen jotain tylsää sivuroolia jolla ei oikeesti oo mitään merkitystä tän elokuvan kannalta. Ei sais ajatella näin paljon.

    Mut ois vaan kiva tietää, et elämällä on joku oikeekin merkitys ja että asioilla joita teen on väliä. ((Ja tän blogin pitäminen on oikeastaan ainoa asia joka on luonut mussa sellasen fiiliksen että on ihmisiä jotka ’tarvitsee’ mua (heh heh)).

    Mut juu, en tiiä haluunko itsekään oikeesti vastauksia näihin elämän suuriin kysymyksiin. Tieto synnyttää lisää kysymyksiä ja ahdistuisin varmaan lisää. Voimme toki filosofoida näistä kun tapaamme~

  7. Mikko Kirjoittaa:

    Joskus ala-asteikäisenä ja ehkä pienempänäkin mietin, että olenkohan jossain televisio-ohjelmassa ja kaikki tämä jotain ohjelmaa. Päättelin jotenkin niin, että oma elämäni ei ole tarpeeksi mielenkiintoista sellaiseen, vaikka pieni epäilys jäi. Osasin käsitellä sen yksinäni (en tiennyt kenelle tällaisista asioista voisi kertoa) ja kai annoin itselleni jonkinlaisen selitysmallin, jonka sitten suojasi. Epäilen kyllä vielä välilläkin.

    Mutta ehkä sinällään pahempi epäilys on se, että toisinaan mietin ovatko vanhempani näytelleet koko elämäni ajan. Että ovatko kaikki riidat ja kaikki se paha ollut vain valetta kasvatuksen nimeen. Että tulisi sitä kuuluaa luonnetta. Se on jotenkin epämielyttävä ajatus. Ei ehkä niinkään ahdistunut tunne, mutta sitäkin vainoharhaisempi olo on aina välillä.

    Ei voi tietää.

    Mutta sen kyllä toki tiedän, että sinulla on merkitystä! On, on, on! :)

  8. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Mikko: Haa mulla oli skidinä ihan samoja fiiliksiä :D Mitä jos meidän elämä on sellanen The Truman Show? Perustetaan vainoharhaisten kerho.

    Kiitos kun oot ihana<33

  9. Essi Kirjoittaa:

    Mulla on ihan samat fiilikset asiasta. :/ Joskus 10-vuotiaana tajusin varsinaisesti ensimmäistä kertaa oman ja muiden kuolevaisuuden, vaikka se oli ennenkin ollut pelottavaa. Sen jälkeen en voinut kokonaiseen vuoteen lakata ajattelemasta asiaa kuin hetkittäin. Mitä tahansa teinkin se oli aina mielessä, ja vei ilon kaikesta. Enkä uskaltanut sanoa asiasta kenellekään mitään kun en halunnut kenenkään ahdistuvan siitä samalla lailla. Lopulta sen vuoden päästä ajatus lakkasi olemasta mielessä jatkuvasti. Vieläkin ajatus ahdistaa paljon, mutta ei ole enää tarvinnut pelätä että se jää loputtomiin pyörimään päässä.

  10. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Essi: Se on kyllä hirveää, kun kuolema on mielessä 24/7. Kun ahdistukseni oli lukion jälkeen pahimmillaan, se oli kaikki mitä ajattelin. Vain nukkuminen lohdutti pikkasen, kun ei pitänyt ajatella (vaikka uni pelotti, koska se muistuttaa kuitenkin vähän kuolemaa, vaikkenhän minä mitään kuolemasta tiedä).

    Onneksi tää kuoleman ajatus ei kiusaa sua enää niin paljon :) Pelko lamaannuttaa, ja kuten sanoit, vie ilon kaikesta.

    Tsemppiä ja iso hali<3

  11. kjjo Kirjoittaa:

    Muhittelen ideaa, että kaikki elävät ikuisesti vain sen tosiasian kautta, ettei omaa kuolemaansa koe kukaan.

  12. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @kjjo: Aika jännä ajatus. Tykkään :) Kaipa jokaisen on pakko pohtia kuolemaa ja löytää itseään lohduttava teoria.

  13. Saiccu Kirjoittaa:

    Mä olen kamppaillut jo pienestä asti (siitä lähtien, kun isä sai aivoinfarktin minun ollessani 8-vuotias) pelännyt kuolemaa, maailmanloppua ja sitä, että päättyykö kaikki joskus? Mitä on ikuisuus? Miten kauan se kestää? Päättyykö avaruus oikeasti johonkin? Mitä tämä kaikki oikeastaan on ja miten se on muodostunut? Mitä mä tunnen vai tunnenko enää mitään, kun kuolen? Mihin mä katoan silloin? Tajuanko mistään enää mitään? Pimeneekö vain kaikki ja jäljelle jää tyhjyys, jota en edes ymmärrä? Sekä kaikki tuo, jota juuri mainitsit.

    Ahdistaa ihan käsittämättömän paljon ja aina kun tuollainen ajatus tulee mieleen, niin yritän sysätä sen syrjään, mutta se ajatus vaan jyrää ylitse ja ahdistun paniikin partaalle ja pelkään, että päässäni naksahtaa ja lamaannun täysin.

    Kuolema pelottaa ihan järkyttävästi. Ja se kaikki, mite ihmismielessä voikaan tapahtua. Entä jos menetän totaalisesti kontrollin ajatuksiini ja vain sekoan….

  14. Pikoruus Kirjoittaa:

    Moi!

    Tämä ei nyt liity tähän päivitykseen mitenkään, mutta suosittelen tämmöstä kirjaa, mikäli sitä et vielä ole lukenu: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pime%C3%A4n_poika

    Itselläni on jo loppusuoralla, ja olen suorastaan ahminut sen läpi.

  15. Niina Kirjoittaa:

    Sä et tuu ikinä katoamaan tyhjyyteen. Se, mitä sulle tapahtuu kuoleman jälkeen, riippuu vastauksestasi luojasi kutsuun.
    ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä,” Johanneksen evankeliumi 1:12
    ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.–Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.” Johanneksen evankeliumi 3:16,36

  16. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Niina: Kukaan ei ole ikinä siteerannut mulle raamattua. Jännää.

    Kiitos kun yritit lohduttaa :)

  17. Ville Kirjoittaa:

    Oon koittanut kertoa tästä tunteesta monelle, mutta kukaan ei tajua. Kun mietin ikuisuutta ja olemassaoloa, tuntuu kuin vatsaan ilmestyisi pohjaton musta aukko jonne sielu uhkaa pudota. Kauhea lamauttava paniikki. Tekee mieli huutaa, mutta eipä se mitään auttaisi. Pahinta on että tiedän että se katoaminen on väistämätöntä. Se ikuinen pimeys on oikeasti olemassa ja se syö meidät kaikki.

    ..Eeeh tää ei kyllä lohduta varmaan yhtään.
    No, mut ainakin mulle tuli parempi mieli kun luin tän jutun että sentään yksi ihminen maailmassa tajuaa miltä toi koko ikuisuuden ja äärettömyyden ajattelu tuntuu. Toivottavasti auttaa kuulla että et oo yksin siinä(kään) asiassa.

  18. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Ville: Just näin! Kiteytitpä hyvin tän asian.

    Kuoleman edessä ihminen on täysin voimaton. Se on ainoa väistämätön asia elämässä johon ei voi millään tavalla vaikuttaa. Yritän olla ajattelematta sitä, koska eihän ahdistuminen mitään auta…mutta yön pimeinä hetkinä nää ajatukset tulvii väkisillä esiin ja lamauttaa mielen ja ruumiin.

    Mustakin on kiva tietää etten oo ainoa, jolla on tälläisia ajatuksia ja pelkoja kuolemaan liittyen :) Paljon haleja ja tsemppiä sulle!

  19. AikaVahva Kirjoittaa:

    Olen monesti yrittänyt netistä löytää keskusteluja aiheesta, koska olen arvellut etten voi olla ainoa. Hyvin nuorena alkoi kuolemanpelko, joka päivisin katoaa arkeen mutta iltaisin ja öisin voi iskeä niin voimakkaana että paniikissa nousen sängystä liikkeelle tai jopa joudun jonkinlaista ääntä päästämään.

    Huvittavaa on minusta että jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteesta huolimatta oma katoavaisuus voi olla niin lohduton ajatus. Näytelmähän tämä on, mutta haluaisin sen jatkuvan ikuisesti!

    Hoitokeinona olen yleensä ajatellut sen ajatuksen läpi ja sitten rauhoittunut, tai vaihtoehtoisesti pakolla ajatellut muita asioita. Olen myös huomannut että joskus rakkaan ihmisen läsnäolo auttaa.

    Vähempiä pelkotiloja kaikille!

  20. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @AikaVahva: Jep! Tää on kai sen verran vaikea aihe, etten itsekään oo löytänyt siitä paljoo nettikeskustelua, ainakaan suomeksi. Samaistun niin paljon tuohon ” Näytelmähän tämä on, mutta haluaisin sen jatkuvan ikuisesti!” Niinpä! Vaikkei tää elämä oo niin kummoista, sen loppuminen on todella pelottava ajatus. Hui.

    Ihmisten seura on tosiaan hyvä tapa häivyttää nää tuntemukset. Ihmisten läsnäolo ikään kuin vetää sut takaisin elävien maailmaan. Kaikki ne pinnalliset, enemmän tai vähemmän turhat keskustelutut saa ajatukset muualle.

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus



Heipparallaa! Täällä asustaa parikymppinen opiskelijapoloinen. Blogini sisältää pääosin terapeuttista taiteilua. Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudelleen~ kuningatar.alkoholi@gmail.com

Arkisto

Kategoriat

Linkit

kesäkuu 2014
ma ti ke to pe la su
« touko   heinä »
 1
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
30