elämännäyttämö

7.11.2014 - 10:24 / KuningatarAlkoholi.


nayttamo1(Viittaan tässä tähän aiempaan sarjakuvaan  http://kuningataralkoholi.sarjakuvablogit.com/2014/07/14/toipumisesta/  jos joku uudempi lukija ei hoksaa mistä puhun)

nayttamo2 nayttamo3 nayttamo4 nayttamo5 nayttamo6 nayttamo7 nayttamo8 nayttamo9nayttamo10 nayttamo11 nayttamo12 nayttamo13 nayttamo14 nayttamo15 nayttamo16 nayttamo17 nayttamo18 nayttamo19 nayttamo20 nayttamo21 nayttamo22 nayttamo23 nayttamo24

Kategoria: ahdistus, alkoholistien lapset, ängst, suru.



34 vastausta - “elämännäyttämö”

  1. rasa Kirjoittaa:

    Ihan älyttömän hienosti osaat kuvata tunteitas. Tosi pysäyttävää pohdintaa. Mut sit toi lopun juttu on tosi hauska nosto, tosi mielenkiintonen rakenne täs sarjiksessa, kun palataan takasin alun tilanteeseen. Muutenkin sulla on tositosi mielenkiintonen blogi tositosi tärkeestä aiheesta. Jatka samaan malliin ja tsemppiä :) Seurailen ahkerasti :)

  2. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @rasa: Oo, kiitos! Tosiaan, tuo loppu alko mennä musta vähän liian masentavaksi, joten pakkohan siihen oli keksiä joku pieni kevennys :D

    Ihanaa että tykkäät ja kiitos kun seurailet ahkerasti!<3

  3. Muhvu Kirjoittaa:

    Hyvä sarjakuva! Ja tuttuja tunteita itsellenikin kun olen myös alkkisperheessä kasvanut. Siepä osasit laittaa sanoiksi sen mitä en itte osannut edes yrittää :-)

  4. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Muhvu: sinulla on kaunis sielu, Muhvu-rakas ;o;
    <3

  5. Wispie Kirjoittaa:

    Oikein hyviä huomioita taas, erityisesti toi selviytyä eikä elää.

    Mulla on muutama asia joka tuntuu aidolta elämiseltä, kuten piirtäminen, mutta kaikki muu on vähän sellaista selviytymistä. Olen puhunut siitä muiden ihmisten kanssa ja ollut ihan yllättynyt, että ihmisillä on hirveitä tavoitteita vaikkapa koulun kanssa, kun mun tavoitteena on vaan jotenkin selviytyä siitä ohi.

    Mutta ei kai sitä tarvitse oikeasti olla osana yhteisöä, jos ei halua ja jos se ei tunnu luonnolliselta. En ole kokenu mitään muita yhteisöä tärkeäksi kuin perheen ja ystävät, mutta siitäkin huolimatta tärkeimpiä asioita on piirtäminen. Vaikka yhteisö pettäisi, niin on asia joka tuntuu omalta tarkoitukselta.
    Oikeastaan musta yhteisöstä pois jääviä tarvitaan aina. Laumahenki on pelottavaa.
    Tietysti yhteisöissä on hyvät puolensa, mut välillä tuntuu et niit on vaikea löytää. Niin epäinhimilliseltä kuin kuulostaakin, tapaan joskus kavereita ihan piirtämisinspiraation haun tarkoituksessa, päivinä jolloin ei oikeasti tekis mieli nähdä ketään.

  6. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Wispie: Sama! Koulukavereilla on kovat paineet ja ne pänttää ahkerasti (hyvä heille!) mut mä tyydyn siihen et pääsen vaan kurssista läpi, (niinku moni muukin, tietysti). Ei vaan energia riitä kuin siihen minimiin. Tavallaan hävettä kun ollaan kuiteski korkeakoulussa, et pitäis olla vastuullisempi asenne; tehä aina läksyt, palauttaa tehtävät ajoissa, lukea materiaali ennen tuntia jne. Mut ehhh…

    Se on tosi tärkeää, että on edes se yks asia joka tuntuu aidolta. Piirtäminen, sarjikset, taide, luominen…tosi upeita asioita. Niistä kannattaa pitää kiinni.

  7. SL Kirjoittaa:

    En nyt muista mitä jokin aika sitten hain, mutta päädyin lukemaan sarjakuviasi. Oikeastaan ahmin ne kaikki kerralla. Jotenkin se ensimmäinen lukemani, ja myös muutkin, kuvasivat alkoholistin lapsen elämää niin, että ymmärsin itseäni, mikä minua ”vaivaa”. Tai vaivaa ja vaivaa, tällaisen yli nelikymppisen ukon pidä enää menneitä kauheasti ajatella, mutta jonkinlaista itsetuntemusta ja sielunrauhaa sain.

    Siinä kohtaa en oikein osannut, enkä uskaltanutkaan kiittää ja kommentoida, mutta kun tämäkin tuli lähelle, niin se nyt on vain velvollisuus kertoa, sarjakuvasi ovat kertoneet minulle jotakin itsestäni.

    Ja ovathan nämä kauniisti piirrettyjä, ja kaikesta huolimatta humoristisia sarjakuvia.

  8. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @SL: Aivan upea viesti, vau. Kiitos tosi paljon itsellesi! Tulen niin onnelliseksi aina kun saan kuulla, että näistä sarjiksista on jollekin toiselle hyötyä.

    Nämä asiat vaivaavat monia alkoholistien lapsia läpi koko elämän (valitettavasti). Kyllä niitä asioita on lupa miettiä ja vatvoa ihan minkä ikäisenä vaan :) Onhan se paljon parempi kuin kieltää tunteensa kokonaan ja leikkiä että kaikki on hyvin.

    Ihanaa että uskalsit kommentoida. Paljon tsemppiä sinulle jatkossakin ja suuri halaus!

  9. jokuvain Kirjoittaa:

    Ehh, vaikka en tulekaan samanlaisista kotioloista kuin sinä, voin samaistua tähän ’A’ Ei tunnu siltä että olisi tavallaan edes samaa lajia kuin muut, tuntuu siltä, että on irrallaan koko muusta maailmasta eikä tule koskaan voimaan vaikuttamaan mihinkään… ja silloinkin, kun jotain hyvää tapahtuu, tuntuu, että eikö sen olisi pitänyt tapahtua jollekin paremmalle ihmiselle, että miksi minä sellaista ansaitsisin. lols olipas angstinen ja tulin törkeästi tänne nyyminä avautumaan mutta siis hyvä postaus piti sanoa kolahti tämä. vaikka toisaalta tuntuu joskus narsistiselta ajatella että muut elää eri henkisellä ”tasolla” tässä maailmassa, on kytköksissä siihen, ja itse vain katselee sivusta kun ite junnaa paikallaan merkityksemättömänä. Vaikken sitä sillain tarkota et oisin special snowflake ja muut on massaa asdfs

  10. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @jokuvain: MIETIN ITSE IHAN SAMAA KUN TEIN TÄTÄ. Yhyy I’m so special kukaan ei ymmärrä mua oon tämmönen snoufleikki äh. Siks oli pakko lisätä toi kaulahuivisketsi tohon loppuun tai homma ois menny pikkasen liian ängstiksi. (Okei negatiivisia tunteenpukauksiaan on väärin vähätellä kutsumalla niitä ’ängstiksi’ mut ku siltä ne välillä tuntuu).

    Et oo yhtään törkee tai narsisti vaan puhut ihan oikeeta asiaa :D

  11. Mikko Kirjoittaa:

    On tavallaan hassua, kun voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, vaikka olisi kahdestaan jonkun hyvänkin tutunsa kanssa. Sitä kun jotenkin aina irrallaan muista, vaikka ei edes ajattelisi mitään muuta kuin sitä hetkeä ja sitä toista. Ja siltikään ei vain ole sitä yhteyttä. En tiedä, ehkä sitä vain pelkää näyttää oman alastoman itsensä?

    Mä petyin aika nuorena yhteisöihin ja ryhmiin, vaikka aina suhtaudunkin naiivisti joihinkin sellaisiin vielä. Mutta takaraivossa tiedän, etten tule mihinkään täysin kuulumaan. Mutta onneksi on niitä ihmisiä, joiden kanssa voi olla ainakin hiukan todellisempi. Mutta voiko sitä koskaan olla täysin minä, edes yksinään? (Toisaalta muut ihmiset voivat olla muutoinkin läsnä kuin fyysisesti, heitähän saattaa yksinäänkin ajatella)

    Aina välillä sitä toivoisi, että olisi tunteeton eikä välittäisi. Mutta kun en ole sellainen, vaan tunnen liikaakin aina välillä, ailahtelen ja kaikkea. Mutta samalla olen kai itse sellainen, tämän ulkopuolisuuteni ja irrallisuuteni takia, että en oikeastaan haluakaan olla onnellinen vaan kokea koko tunneskaalan. Ainakin se kehittää omaa empatiakykyäni. Voi, voi.

    Mutta tässä biisi ihmisestä vielä tähän loppuun, jee jee.
    https://www.youtube.com/watch?v=292av5tqV0U

  12. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Mikko: Mun lähimmät ystävät on tyyppejä, jotka oon tuntenu ala-asteelta lähtien, eli ollaan hengailtu tyyliin +12 vuotta. Mut juu, heidänkin seurassa tuntuu et välissä on toi näkymätön verho tai muu asia x, joka aiheuttaa tietynlaisen ulkopuolisuuden tunteen. Ja se saattaa olla just toi minkä mainitsit; ei uskalla näyttää itseään sellaisena kun on. Hm.

    Se on vaan hyvä että oot noin tunteikas ihminen. Oi tunteet, mitä tekisimmekään ilman tunteita? Emme paljon mitään. On kyl paljon juttuja joita en haluais tuntea mutta…emmä ois se sama tyyppi ilman niitä.

    (Kiitti ku linkkasit hyvän biisin!)

  13. mn Kirjoittaa:

    Huh, tuo saapuva suru on sellainen, että vaikka sitä osaa odottaa ja vaikka toivoisi että siihen osaisi suhtautua ”oikein”, se tulee aina yhtä salakavalasti ja kuitenkaan sitä ei osaa ikinä kesyttää kaverikseen.

    Öh joo.
    En taaskaan voi sanoa muuta kuin että pystyn samaistumaan 5/5 tähän(kin). Mua jotenkin hämmentää se, miten ihmiset vaan jaksaa… olla! Että niiden ei tarvitse selviytyä ja keksiä syitä miksi nousta ylös ja elää ja tehdä mistä unelmoi. Että vaikka varmasti nekin kyseenalaistaa toisinaan elonsa tarpeellisuuden jne., ne on silti oman elämänsä päätähtiä. Et niiden ei tarvitse aina miettiä että voiko ne tehdä ja sanoa ja olla näin, kun ne vaan on.
    Ja sit omalla kohdalla tuntuu et pitäis koko ajan pyytää anteeksi et kävelee kadulla ihmisten ohi, on pahoillaan olemassa olostaan, kun ei tunne mitenkään ansainneensa olla muiden joukossa. Kun on niin ratkaisevasti poikkeavan tyhmä, huonompi eikä osaa elää samalla tavalla kuin muut.

    Okei en tiedä miks selitän tätä taas tähän, mutta menkööt :-D Pointti on se, että nää sun sarjakuvat on vaan ihan mielettömän puhuttelevia ja koskettaa niin syvältä ja läheltä. Olet hurjan taitava.

  14. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @mn: Totta! Vaikka oon yrittäny tehdä surusta vähän lähstyttävämmän sarjiksissa, eihän se sitä todellisuudessa ole :/ Tunteet on abstrakteja ja vaikeita ja ailahtelevia otuksia.

    Tiedän et mun kaverit (kuten kaikki planeetan ihmiset) kriiseilee silloin tällöin ja kamppailee surun ja ahdistuksen ja pelkojensa kanssa, mutta jotenkin ne tuntuu olevan paljon rehellisempiä ja avoimempia niiden suhteen..? Kukapa tietää mitä ne jättää kertomatta, mut niillä vaikuttaa olevan kaikkiaan terveempi itsetunto. Hmmm

    Mutta mutta kiitos tosi paljon kehuista ja tsemppiä!<33

  15. Mimmu Kirjoittaa:

    Heippa! Törmäsin sattumoisin sun blogiin ja hotkaisin sen kerralla ”kannesta kanteen”. Oli pakko kommentoida sananen jo ihan siitä syystä, että olet mielestäni mieletön taistelija ja selviytyjä! Blogisi aihe on surullisuudessaan ja raskaine aiheineen todella tärkeää saada kuuluviin ja näkyviin.

    Oli myös melko yllättävää ja hämmentävää huomata, että samaistuin moneen tarinaasi ja kuvailemaasi tunnetilaan, vaikka olen kasvanut ihan ”normaalissa” rakastavassa perheessä ja elämässäni on kaikki ihan ookoo. Heräsi hassuja fiiliksiä.

  16. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Mimmu: Tulipa hyvä mieli tästä kommentista! Kiitos tosi paljon :D
    Aika moni lukija on kommentoinut samaistuneensa näihin sarjiksiin, vaikka oli ihan ’normaali’ perhetausta. Onhan moni näistä jutuista aika yleismaailmallisia, jokaisen ihmisen elämään ja elämiseen vaikuttavia juttuja (suru, ahdistus, pelot, epävarmuus jne…)

  17. Twi Kirjoittaa:

    <3

    Suru tuli syksyn myötä taas täälläkin. Välillä ei voi kuin nauraa, kun pimenevän kaamoksen myötä pipo kiristyy kiristymistään, ja fysiikkakin alkaa hajoilemaan ahdistuksen alla. Viime lääkärireissulla hihitettiin omalääkärini kanssa sitä reseptien määrää, että "joskos näillä rohdoilla selviäisit taas tämän talven yli". Apteekissa en lopulta enää meinannut nähdä apteekkaria, kun se pinosi rohtoa rohdon päälle siihen pöydälle :'D On vatsavaivaa ja nukahtamisvaivaa ja uusimpana mielenkiintoisena ilmiönä jännittävät ihoilmiöt. En ole allerginen millekään, mutta lehahtelen punaisen laikukkaaksi ja sitten taas normaaliksi. Hyvin jännä tämä kehon konsepti. Välillä itkettää, mutta tälläkin hetkellä nauran mustaa naurua tälle pienen ihmisen surkeudelle.. (Tulipas tästä nyt avautuminen…)

    "Odottanut sitä, että minäkin voisin elää niinkuin muut. Ilman jatkuvaa pelkoa ja stressiä.; "Elää eikä vaan selviytyä". Niinpä.. Mä en edes tiedä, mitä on normaali enää. Mikä on sellaista, mitä kaikilla muillakin on aika-ajoin kestettävään ja mikä on sellaista, että sitä ei todellakaan pitäisi joutua kestämään? Minkälaista olisi, jos olisi puolivuotinen, ettei ahdistasi tällä tavalla kuin ahdistaa? Tai edes kuukausi? Viikko? Joskus pilkahtaa jo sellainen hetkellinen kyllä-se-siitä-fiilis, mutta kovin hauras on rakeenteeltaan se tunne ja menee tunnissa parissa ohitse.

    Terapeuttini varsin inhorealistisesti totesi, ettei tämä ehkä koskaan täysin katoa minun kohdallani. Mutta että pimeyden keskelle voi sarastaa pieniä valonsäteitä, joskus voi paistaa jopa kokonaisen päivän, kunnes suru tulee taas kietomaan pimeään syliinsä. Surun sylissä vietetyt hetket voi lyhentyä ja keventyä, vaikka sinne aina aika-ajoin joutuukin palaamaan.

    Tippa linssissä rullailin tätä taas niiiin samaistuttavaa sarjakuvaasi lävitse ja viimeisten ruutujen kohdalla kyynelten seassa hymyilytti. Oot kyllä ihana! Ja minkälaisia saavutuksia on se, että sulla on opiskelupaikka, ystävät ja ihan oma elämä kaikesta huolimattta. Siinä kun toiset juoksee ehkä huippuaikoja samalla radalla niin sä juokset sillä radalla hurja painolasti selässä. Moni selkä olisi jo katkennut, mutta sinä kuljet edelleen. ja vielä kannustat meitä muita "pipipäitä" :) Olen muutamassa terapiassa käyttänyt sun piirroksia kuvaamaan sisäisiä sykkyröitä, joihin ei omat sanat riitä. Ne on ollut todella avuksi!!

    Halauksia ja pieniä valontuikahduksia sun syksyyn <3

  18. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Twi: Awww voi Twi-kulta!<3 Toivottavasti selviät talven yli mahdollisimman vähällä. Se on aika jännää, miten voimakkaasti mieli vaikuttaa ruumiiseen. Musta tuntuu joskus et mun on vaikeaa niellä tai etten saa kunnolla henkee. Joskus sydän alkaa pamppailla ihan yht-äkkiä. Nää on ilmeisesti ahdistuksen oireita. Keho on ihmeellinen asia; se miten kokemamme suru ja ahdistus voivat saada fyysisen ilmenemismuodon. Toivottavasti rohdoista on sinulle hyötyä! ;)

    Mut juu tää pimeys ja kylmyys ei kyllä yhtään auta meikäläisiä. Haluaisin olla muumi jotta voisin nukkua pimeyden yli ja herätä keväällä samaan aikaan kukkasten kanssa.

    Jätit aivan ihanan viestin, tuo viimeinen kappale varsinkin<3 Olet kiltti ja kaunis ihminen ja toivottavasti saat paljon ihania asioita osaksesi, olet ne ansainnut. Aivan mahtavaa että näistä sarjiksista on ollut sulle hyötyä terapiassa! Paljon tsemppiä niiden sykkyröiden avaamiseen<3 Ole lempeä ja kärsivällinen itseäsi kohtaan, vaikka se tuntuisikin vaikealta. Pieniä askelia *hali*

  19. Auggie Kirjoittaa:

    Apua, tää oli aivan superloistava ja upeasti kerrottu! Tähän pääs mukaan tosi intensiivisesti, luin vaan suu auki ja nyökyttelin päätä, pystyin kans samaistuu niin hyvin… Just toi että täytyy näytetellä ja ei jaksais… Ei vaan osaa.
    Olis ihanaa olla sellanen ihminen joka nauttii sosialisoinnista, osaa olla rento ja aito, olla sellanen touhuperse jolla on monta rautaa tulessa. Mut ei. No, täytyy hyväksyy itsensä myös tällasena.
    Oot tosi upea, tää oli ihan loistava sarjis kokonaisuudessaan. <3

  20. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Auggie: Niinpä! Osaispa olla sellanen kaikkien rakastama ekstrovertti joka ois aina menossa mukana, mutta kun ei niin ei, heh. Kuten sanoit, ptää vaan oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Koska mitäpä muutakaan voi tehdä?

    Ja kiitos hei kovasti kehuista, vau!<3 Nyt tuli hyvä mieli ^^

  21. Minorea Kirjoittaa:

    Mutta pakko sanoa, että surusi on kyllä todella suloisen oloinen, neuloi sinulle kaulahuivinkin. Vai oliko se vain bluffia, jotta voi kuristaa sinut…?

    Oma suruni näyttäytyy hirviönä, jota nolottaa kantaa mukana, en viitsi esitellä sitä asianosaiselle, koska hän vetää siitä aina niin isot kilarit. Yritän vaan piilottaa sen mahdollisimman hyvin, vaikka välillä se saa suunsa auki ja möläyttää ilkeitä asioita, jotka painaa sitten kaikkien mieltä pitkän aikaa.

  22. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Minorea: Haa, olisivatpa nää tunteet oikeastikin näin hyödyllisiä. Mut juu, kyllä munkin suru on oikeesti paljon masentavampi otus. Mutta se on aika hauskaa, miten paperilla siitä voi tehdä konkreettisemman ja helpommin käsiteltävän. Sitä kautta se ei enää pelota niin paljon.

    Tsemppiä ja iso halaus<3

  23. Toinen Kirjoittaa:

    Hieno merkintä, kuten aina. Itselläni oli yli parikymppiseksi samanlainen olo, jatkuva koulukiusaus, vakava masennus ja paniikki aiheuttivat ulkopuolisen olon.

    Ei se tavallaan ole mihinkään hävinnyt, vieläkin joskus tuntuu että muille on jaettu opaskirja elämään, mitä itse en ole saanut.

    Mutta! Se auttoi kun alkoi ymmärtämään että suurin osa ihmisistä on tavalla tai toisella yhtä rikkinäisiä. Kaikki pelkää ulkopuolisuutta. Ja se tanssiminen näyttämöl? Se voi olla jonkun selviytymistä, verhojen taakse kukaan ei näe. Et voi antaa benefit of the doubt. Ja toisaalta, itse aloin löytää niitä toisia, joilla on ulkopuolinen olo. Ja sitten kas, en ollutkaan enää ulkopuolella, vaan omassa ympyrässä.Ja toki jo vuosia kestänyt intensiivinen psykoterapia on auttanut kanssa, pikku hiljaa alkaa hyväksymään itsensä.

    Monet ekstrovertit ovat oikeasti ujoja ja piilottavat epävarmuutensa hösöttämisen taakse, ei sitäkään kannata unohtaa.

    Tsemppiä talveen!

  24. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Toinen: Se on totta! Vaikka usein näyttää siltä, että muut on paljon tasapainoisempia kuin itse, ei sitä oikeesti tiiä millaisia hirviöitä jonkun pään sisällä piilee…

    Haa, itse taidan olla tuollainen ekstrovertiksi naamioitunut introvertti joka yrittää sulautua tanssijoiden joukkoon. Selviytymistä tosiaan :)

    Tsemppiä sinullekin ja kiitos!<3

  25. Piia Kirjoittaa:

    Tuollaista minullakin oli: odotin ja odotin vuosia, että pääsen itse päättämään asioistani, ja sitten iski masennus kuitenkin parin vuoden jälkeen. Mutta nyt yli kolmekymppisenä ovat niin ihmissuhteet kuin asiat muutenkin kunnossa. Kannattaa jatkaa, ja käydä erilaisissa yhteisöissä. Jostain löytyvät ne omat ihmiset ja yhteys toisiin.

  26. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Piia: Tosi lohduttavaa :) Kiitos<3 Ihanaa että sulla menee nykyään paremmin

  27. Metsään Kirjoittaa:

    Kun tuntuu oikein tyhjältä ja tarkoituksettomalta, metsään meno voi auttaa. Siellä voi olla juuri se joka on. Kaunis ympäristö lohduttaa.

  28. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Metsään: Eipä oo kukaan mulle vielä tälläista neuvoa antanut! Kyllä, metsä ihan varmasti voi autta. Se on kaunis ja tyyni ja lohduttava…

  29. Aino S Kirjoittaa:

    Ihana loppu!

  30. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Aino S: awwws, kiitos Aino-rakas! ^^

  31. Epi Kirjoittaa:

    Suosittelen terapiaa, vaikka sulla kyllä näyttää omien ongelmian tiedostaminen ainakin olevan hyvin hallussa. Ja osaat ilmaista ne kauniisti ja samaistuttavasti, tai ainakin minä samaistuin. Just tohon, että sosiaalisissa tilanteissa näyttelen normaalia ihmistä, usein tosi hyvinkin, voin taputtaa itseäni olalle että jes, taas esitin onnistuneesti sosiaalista, normaalia ihmistä.

    Mutta niin siis voi auttaa jos esittää nää omat ajatuksensa asiantuntijalle joka sanoo, että sä oot oikea ihminen etkä mikään ulkopuolinen tai näyttelijä, etkä mun kaltasille ihmisille jotka on vaan silleen että just noin. Siis tiiätkö.

  32. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Epi: Oon samaa mieltä. Ulkopuolinen näkökulma ois ehdottomasti tarpeen tässä. Ongelmien tiedostaminen ei aina riitä, jos ei sitten tiedä mitä tehdä sen tiedostamisen kanssa…

  33. Yuri Kirjoittaa:

    Haluaisin uskoa, että nuo ulkopuolisuuden tunteet johtuvat ihan harjoituksen puutteesta, jos ei harrasta illanviettoja tai muita sosiaalisia tapahtumia niin on kai se normaalia että tuntee olevansa siinä huono?

    Samalla tavalla minua jännittää työtehtävän selittäminen jollekin, jos en ole 100% varma asiasta, mutta kun tunnen tietäväni asian, ei sen selittäminen ole mikään ongelma.

    Olen itsekin alkoholisti-äidin lapsi, eikä me koskaan käyty missään kun olin lapsi, paitsi sukulaisilla ja kun äiti alkoi ryyppäämään niin sain istua loputtomasti ryyppykämpissä.
    Kaverin äiti onneksi vei meitä pyöräretkille ja uimaan jne.

    Kai äidillä oli masennus ja ahdistusta itselläänkin, mutta eihän sellaisesta tietenkään puhuta ja juopottelun takia tunsin nuorena äitiä kohtaan enemmän vihaa kuin myötätuntoa.

    Nykyäänkin sosiaalisten suhteiden solmiminen on vaikeaa, mutta aina niistä on hyötynyt, kerran keskustelin erään kovin sosiaalisen ja rempseän naisen kanssa ja hän paljasti joutuvansa syömään lääkkeitä, kun välillä kaupassa käyminen ahdistaa niin paljon, että itkettää.
    Tavallaan se helpotti, kun tajusi, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää, ehken minäkään ole sellainen kuin kuvittelen olevani.

  34. KuningatarAlkoholi Kirjoittaa:

    @Yuri: Niinpä! Onhan se totta, että sosialisoiminen on eräänlainen taito joka voi ruostua jos sitä ei ’käytä’. Itsekin ruukaan lohduttautua tuolla. Mutta kyllä itselläni siinä on jotain muutakin..Just toi näkymätön muuri josta selitän tuossa. En yksinkertaisesti osaa päästää ketään lähelleni.

    Todella jännä tuon naisen tarina! Lohduttava :) Kuten sanoit, kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja ei voi sanoa että mt-ongelmista kärsivä ihminen on just tietynlainen.

    Et varmasti ole just sellainen kuin kuvittelet olevasi, ei kukaan meistä ole. Olen varma, että oot hyvä tyyppi, joka tekee parhaansa joka päivä siitä huolimatta että on joutunut kokemaan todella paljon paskaa. Paljon halauksia sinulle<3

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus



Heipparallaa! Täällä asustaa parikymppinen opiskelijapoloinen. Blogini sisältää pääosin terapeuttista taiteilua. Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudelleen~ kuningatar.alkoholi@gmail.com

Arkisto

Kategoriat

Linkit

marraskuu 2014
ma ti ke to pe la su
« loka   joulu »
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930